Notre Damen kellonsoittaja -musikaali

Kävin viime lauantaina katsomassa Tampereen Teatterissa Notre Damen kellonsoittaja -musikaalin. Pakko siitä on lyhyt teksti tänne rykäistä, sillä Suomessa näkee niin harvoin Disney-musikaaleja. 

(En tee tekstissä mitään suuria juonipaljastuksia, mutta jos aiot mennä katsomaan Notre Damen kellonsoittajan teatteriin ja pysyä täysin tietämättömänä musikaalista, ei tätä lyhyttä tekstiä kannata lukea.)

Tampereella pyörivä Notre Damen kellonsoittaja perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disneyn elokuvan lauluihin. Huomatkaa: perustuu Disneyn LAULUIHIN. Musikaalin juoneen Disney-elokuva on vaikuttanut paljon vähemmän kuin alkuperäinen kirja. Vaikka asia lukeekin musikaalin julisteissa, tuli se itselleni pienoisena yllätyksenä. Minua tämä ei haitannut, vaikka asia tekikin musikaalista paljon raaemman ja ahdistavamman - musikaalin ikäraja on 12. Joitakin katsojia tarinan erilaisuus Disney-animaation verrattuna järkytti, jos ymmärsin oikein kuunnellessani sivukorvalla muiden keskusteluja teatterista pois lähtiessä. Toki yhteyksiä Disneyn elokuvaankin löytyi; onhan molemmilla esityksillä kuitenkin sama lähdeteos. Jotkut repliikit olivatkin tuttuja elokuvasta, ja näitä oli hauska bongailla.

Notre Damen kellonsoittajassa esitettiin Disneyn elokuvasta tutut ja ihanat mahtipontiset Alan Menkenin säveltämät laulut, mutta mukaan oli sävelletty paljon uusia kappaleita. Ainoastaan elokuvassa kuultavaa laulua Tää jätkä ei kuultu musikaalissa. Laulut esitettiin täydellisesti, ja moni niistä aiheutti kylmiä väreitä selkäpiissäni. Mielestäni oli jännää, että laulut oli suomennettu erilailla kuin elokuvassa, eli kappaleiden mukana ei voinut laulaa, jos olisi halunnut. ;)

 

Notre Damen kellonsoittajan lavasteet olivat todella upeat, kuten puvustuskin. Musikaalit ovat aina paljon räiskyvämpiä, näyttävämpiä ja haastavampia esityksiä tanssinumeroineen ja useine liikkuvine lavasteineen kuin "normaalit" näytelmät, eikä Notre Damen kellonsoittaja ollut tässä poikkeus. Tampereen teatterin lavan kaikkia mahdollisia kääntyviä ja nousevia teknisiä laitteita varmaan käytettiinkin esityksessä hyväksi. Tekniikka oli upeaa pitkin näytelmää lukuunottamatta lopussa taustalle heijastettavia paria hieman kömpelöä tietokoneanimaatiopätkää. Näyttelijät tekivät erinomaista työtä läpi näytelmän, etenkin Quasimodoa upeasti näytellyt Petrus Kähkönen. 

 

 

Voin suositella Notre Damen kellonsoittajaa katsottavaksi, mutta ehkä vain aikuisyleisölle. Tarina ei ole niin seesteinen kuin Disneyn elokuvassa, jossa siinäkin käsitellään jo tosi rankkoja asioita. Tämä musikaaliversio on myös hyvin vakavasti otettava näytelmä, ja huumoria siitä löytyi mielestäni vain vähän. Kulttuurielämyksiä - etenkin Disney-pitoisia sellaisia - pitää kuitenkin tukea! Ehkäpä yritän nyt vihdoin saada aikaiseksi ostaa lipun myös Helsingin teatterissa pyörivään Pieneen merenneitoon, jospa lippuja olisi vielä edes vähän jäljellä!

(Kuvat on otettu osoitteesta: https://tampereenteatteri.fi )

Vauvan tarvikkeita

Tammikuussa kerroin Rinki tinki tinkin puolella tulevasta perheenlisäyksestämme. Jotain Disney-pitoista tavarata pienokaiselle pitää ehdottomasti olla. Minun vanhempani kävivät syksyllä lomamatkalla Ranskassa, ja annoin heille tehtäväksi tuoda jotain tuliaiseksi tulevalle lapsenlapselleen Disney Storesta. Toiveeni toteutui, ja jotain pientähän sieltä tuotiin...

Vauvamme sai ensimmäiseksi unikaverikseen suloisen ja pehmeän Nasun. Muitakin pehmokavereita (ei-Disney) vauva on nyttemmin saanut, mutta Nasu saa olla se ihan ensimmäinen tuki ja turva, jota tarjoamme hänelle kainaloon. Tai suuhunhan se taitaa ensin mennä imeskeltäväksi, kun käsien ote vahvistuupi...

Lisäksi vauva sai tällaiset aivan ihanat "kuolalaput", joihin maitopuklut voi sitten pyyhkiä. Näitä toivoin vauvalle erityisesti, sillä minusta liinojen kuosit ovat aivan ihanat! Vauva-Simba, -Bambi ja -Dumbo ovat vain niin hellyyttäviä. Saa nähdä, onko vauvan päällä koko ajan jompikumpi näistä lapuista. 

Saatavilla olisi hirveästi kaikkea Disney-aiheista vauvantarviketta, mutta toistaiseksi meidän Disney-pitoiset hankintamme rajoittuvat näihin. Vaatteita olemme saaneet kovasti lahjoituksena ystäviltä ja sukulaisilta, niin ei ole "päässyt" ostamaan ihania Disney-vaatteita vauvelille. Onpas tässä kuitenkin aika monta vuotta edessä Disney-vaatteiden ja tavaroiden hankkimiselle. :)

Narnian tarinat

C.S. Lewisin seitsemänosainen kirjasarja Narnian tarinoista oli lapsuudessa sitä parasta proosaa, mitä pystyin kuvittelemaan. Olen pitkään miettinyt, että haluaisin lukea kirjat uudestaan, mutta siihen ei ole ollut aikaa, kun opiskelujen puolesta luettavaa isketään koko ajan lisää nenän eteen. Narnian maailma kuitenkin houkutteli, joten päätin nyt tammikuussa katsoa Disneyn studion 2000-luvulla tuottamat pari Narnian elokuvaa uudestaan.

Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005)

Velho ja leijona kertoo neljästä Pevensien sisaruksesta, jotka lähetetään maaseudulle pakoon Lontoon pommituksia vuonna 1940. Professori Kirken (Jim Broadbent) kartanosta sisaruksista nuorimmainen, Lucy (Georgie Henley), löytää lumotun vaatekaapin, josta hän pääsee seikkailemaan fantasiamaailmaan, Narniaan. Narniassa Lucy tapaa ystävällisen fauni-Tumnuksen (James McAvoy), joka kertoo, että maata tyrannisoi ilkeä Valkea Velho (Tilda Swinton). Palatessaan Narniasta professorin kartanoon oikeassa maailmassa aikaa ei ole kulunut yhtään, eivätkä Lucyn sisarukset usko hänen päässeen vaatekaapin kautta mihinkään. Eipä aikaakaan, kun Lucyn veljet Edmund (Skandar Keynes) ja Peter (William Moseley) sekä sisko Susan (Anna Popplewell) pääsevät yhdessä Lucyn kanssa Narniaan, ja siitä alkaa heidän suuri seikkailunsa, johon kuuluu muun muassa puhuvia eläimiä, joulupukki, nymfejä, kentaureja ja ihmeellinen leijona Aslan. 

Velho ja leijona on oikein puhdas fantasiaseikkailu, joka paukauttaa ruudulle eteen koko ajan toinen toistaan ihmeellisempiä tapahtumia ja olioita. Vaikka elokuvan valmistumisesta on kulunut aikaa tänä vuonna 14 vuotta, ovat erikoistehosteet vanhentuneet yllättävän vähän. Elokuva saikin aikanaan Oscar-pystin parhaasta maskeerauksesta, ja oli ehdolla myös erikoistehosteiden sekä äänityksen kategorioissa. Näyttelijävalinnat ovat mielestäni osuneet nappiin tämän elokuvan kohdalla. Etenkin Tilda Swinton vakuuttaa julmana ja tunteettomana Valkeana velhona. Elokuvan musiikit ovat myös kauniita ja tunnistettavia. 

Velho ja leijona hurmasi minut täysin vuonna 2005, mutta nyt en päässyt aivan samanlaiseen hurmioon elokuvaa katsoessani. Ehkäpä elokuva onkin enemmän nuorelle katsojakunnalle suunnattu, eikä se anna enää varttuneemmalle katsojalle mitään uutta. Toki Velhosta ja leijonasta (kuten muistakin Narnian tarinoista) on bongattavissa vaikka millä mitalla kristinuskon symboliikkaa, mutta ne kerran tajuttuaan ei uudet katselukerrat anna oikein muuta kuin oivan sukelluksen fantasiamaailmaan. Ja onhan elokuva kaunista katsottavaa. Annankin elokuvalle arvosanaksi kokonaisen 8.

Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (2008)

Pevensien neljä sisarusta pääsevät takaisin Narniaan, ja sinne päästyään huomaavat, että heidän edellisestä vierailustaan on Narniassa aikaa kulunut 1300 vuotta - vaikka lapset eivät ole vanhentuneet juuri yhtään. Heidän vanha linnansa on raunioina, ja narnialaiset joutuvat piilottelemaan metsässä telmarilaisia. Telmarilaisten prinssi Kaspian (Ben Barnes) on joutunut valtaa tavoittelevan setänsä (Sergio Castellitto) salamurhayrityksen kohteeksi. Prinssi onkin paennut linnasta ja liittoutunut vanhojen narnialaisten kesken. Pevensien sisarukset saapuvat auttamaan Kaspiania tämän taistelussa setäänsä vastaan.

Prinssi Kaspian on Narnian elokuvista se, jossa minua häiritsee eniten elokuvan eroavaisuus alkuperäiseen kirjaan verrattuna. Elokuvantekijät ovat ottaneet paljon taiteellisia vapauksia, ja se ärsyttää minua todella paljon. Eniten minua ärsyttää jostain syystä se, että kirjassa prinssi Kaspian on kuvattu vaaleahiuksiseksi pojaksi, ja elokuvassa hän on tummatukkainen nuorukainen. XD (Mutta on elokuvassa siis paljon kohtauksia, joita kirjasta ei löydy ollenkaan.) Erikoistehosteiltaan ja maskeeraukseltaan elokuva jatkaa samaa vahvaa linjaa kuin Velho ja leijona, ja Narnian maailma näyttää uskottavalta. Elokuva ei kuitenkaan juonellisesti ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä - toisaalta kirjanakin Prinssi Kaspian on minusta ehkä se heikoin Narnian tarinoista, joten syy ei ole pelkästään elokuvantekijöissä. Fantasiaseikkailussa on kuitenkin paljon hyvää, joten elokuva saa arvosanaksi 7.


Narnian tarinoista on ilmestynyt myös kolmas elokuva; Kaspianin matka maailman ääriin, mutta kyseinen elokuva ei ole enää Disneyn tekemä. Prinssi Kaspian -elokuva menestyi taloudellisesti sen verran huonosti, että Disney päätti jättäytyä pois sarjan tekijätiimistä. Kaspianin matka maailman ääriin ilmestyi vuonna 2010 Foxin tuottamana, ja voinen mainita, että elokuva on minusta onnistuneempi kuin edeltäjänsä, ja antaisin sille arvosanaksi 8. Narnian tarinoista on ilmestynyt kuitenkin seitsemän kirjaa, eikä lopuista neljästä ole tehty elokuvia. Elokuvasarjan oikeudet myytiin viime vuonna Netflixille, joka on aloittanut tekemään elokuvaa sarjan neljännestä kirjasta nimeltä Hopeinen tuoli. Ehkä jonain päivänä näemme siis kaikki Narnian tarinat elokuvamuodossa.

The Hidden Art of Disney's Golden Age - The 1930s

Huhhuh, onpas tällä kirjalla pitkä nimi: They Drew as They Pleased: The Hidden Art of Disney's Golden Age - The 1930s. Lyhyemmin sanottuna The Hidden Art of Disney's Golden Age on Didier Ghezin kirjoittama ja kokoama kirja, joka aloittaa They Drew as They Pleased -kirjasarjan. Tämä ensimmäinen kirja keskittyy Disneyn kulta-aikaan, eli 1930-luvulle. Kirjassa esitellään neljä artistia 30-luvulta, jotka työskentelivät Disneyn studiolla "konseptiartisteina". Heidän tehtävänään oli tuoda esille erilaisia ideoita ja antaa animaattoreille inspiraatiota kuvien muodossa studiolla käynnissä olevista projekteista. Nämä taiteilijat "pushed boundaries in art and design, inventing new characters, novel story ideas, and striking visual styles that were often ahead of their time". Toisin sanoen konseptiartistit saivat siis piirtää mitä halusivat, ja siitäpä kirjasarjan nimi. 

The Hidden Art of Disney's Golden Age -kirja on todella mielenkiintoinen tapaus! Sain kirjasta todella paljon tietoa näistä konseptiartisteista - olen aiemminkin tiennyt heidän olemassaolostaan, mutta en käytännössä sitä, mitä he tekivät studiolla elantonsa ansaitakseen. Aika raadolliselta kyllä kuulostaa tuo taiteilijan työ, kun taiteen pitää olla todella inspiroivaa ja onnistunutta, tai muuten uhkasi potkut studiolta. Kirjan taiteilijoista kertovissa kappaleissa kerrotaan aluksi taiteilijoiden elämänkerrat noin neljän aukeaman pituisesti, ja sen jälkeen jokaisen kohdalla on useampi aukeama kuvia taiteilijoiden upeista töistä. Tekstejä on tosiaan mielenkiintoista lukea, ja kuvia on kiinnostava tutkia. Jokaisella taiteilijalla on myös kivasti toisistaan erottuva tyyli, joten samanlaisten kuvien katseluun ei turru. Voinkin ilomielin suositella kirjaa hankittavasi, jos Disney ja taide yhtään kiinnostaa!

Albert Hurter

Hurterin hieman pelottavia (?) mekaanisia eläimiä.

Ferdinand Horvathin erääseen Silly Symphonyyn suunnittelemia kukkia, jotka myöhemmin toimivat inspiraationa Fantasian tanssiville kukille.

Gustaf Tenggren oli minulle tuttu jo entuudestaan, ja hänen yksityiskohtainen ja ainutlaatuinen tyylinsä osui ja upposi minuun. Tenggrenin taidetta on myös kahdessa seuraavassa kuvassa.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä Bianca Majolien konseptitaidetta Peter Paniin.

Ufufy

Rakas ystäväni kävi viime kesänä reissussa Ameriikassa asti. Tältä reissultaan hän toi minulle tuliaiseksi vallan suloisen ja soman Könni-ufufyn! Ufufyt ovat Tsum tsumien tapaan japanilaisesta Disney-tuoteperheestä kotoisin, kuten pehmolelujen samankaltaisuuksista voi arvella. Könni on minun ensimmäinen (ja ainoa) ufufyni, mutta voi, miten söpö se on! Erityisen viehättynyt olen Könnistä löytyviin pieniin yksityiskohtiin kuten "heiluvaan" heiluriin ja kellon viisareihin. Könnissä on alun perin ollut mukana hieman ruusun tuoksua, mutta pieni kello ei kovin paljon tuoksu enää tänä päivänä.

Risto Reipas ja Nalle Puh

Sain VIHDOIN JA VIIMEIN käytyä elokuvateatterissa katsomassa Disneyn live action -elokuvan Risto Reipas ja Nalle Puh. Odotin elokuvaa kuin kuuta nousevaa siitä lähtien, kun sain kuulla, että pääosassa nähdään ah-niin-ihana Ewan McGregor. Odotukseni oli pitkä, ja vielä pidemmältä se tuntui, koska elokuva sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo elokuussa, mutta Suomessa vasta lokakuussa. Aikataulu- ja raha-ongelmien takia pääsin näkemään elokuvan vasta tänään - eikä odotukseni ollut onneksi turha!

Risto Reipas ja Nalle Puh oli aivan valloittava elokuva! Elokuva kertoo siitä, kuinka Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi ja unohtanut Puolen hehtaarin metsän asukit. Asukkaat eivät tätä sulata, varsinkaan Nalle Puh, joka tuntuu kadottaneen myös pehmolelu-ystävänsä metsän sisällä. Risto Reipasta kaivattaisiin hätiin. Aikuinen Risto Reipas (Ewan McGregor) asuu tätä nykyä Lontoossa vaimonsa Evelynin (Hayley Atwell) ja tyttärensä Madelinen (Bronte Carmichael) kanssa. Ristolle työ näyttää olevan perhettä tärkeämpää, vaikka hän kovin koittaa muuta väittää. Kyseessä olisi siis hyvin perinteinen perhe-elokuvan tarina, jossa lapsi tekee kaikkensa saadakseen vanhempansa tajuamaan, mikä elämässä olisi kaikista tärkeintä, ja pelkästään ihmishahmoja miettimällä elokuvan juonta voi pitää hyvinkin kliseisenä. Onneksi mukana on Nalle Puh ja muut Puolen hehtaarin metsän asukkaat, jotka muuttavat kliseisen elokuvan ihmeelliseksi ja uuden tuntuiseksi seikkailuksi! 

Puolen hehtaarin metsän asukkaat on animoitu todella näyttävästi, ja he näyttävät sopivan maailmaan kuin valettu. Itse en ainakaan kyseenalaistanut hahmojen realistisuutta kertaakaan elokuvan aikana - vaikka he puhuvia pehmoleluja olivatkin. Poikkeuksina tästä oli Pöllö ja Kani, jotka olivat yllättäen oikeita eläimiä, eivät pehmoleluja. Tämä oli mielestäni hauska yksityiskohta, joka tavallaan alleviivasi hahmojen "totisuutta". Kaikki Puolen hehtaarin metsän asukkaat olivat ihania omia itsejään, millaisena olemme heidät tottuneet näkemään Disney-animaatioissa ja A.A. Milnen kirjoissa. Nalle Puh laukoi varsinkin todella kovia filosofisia viisauksia elokuvan aikana. Itse Puolen hehtaarin metsä taas oli tapahtumapaikkana minusta jotenkin rujo ja välillä jopa pelottava. Se ei ollut niin "puhtoinen" ja seikkailemaan houkuttelevan näköinen kuin Disneyn animaatioissa, mutta tämä ehkä johtui vain metsän realistisuudesta. Silti minulle ei tullut niin turvallinen olo katsoa hahmojen seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä kuin ennen. 

Pakko minun on verrata Risto Reipas ja Nalle Puh -elokuvaa Disneyn Nalle Puh -animaatioihin, muutenkin kuin vain metsän ja hahmojen osalta. Minusta oli aivan mahtavaa, kuinka tähänkin elokuvaan oli otettu mukaan kirja, jonka sivuilta tarina lähti käyntiin, ja jonka sivuille tarina loppui. Elokuvan alussa pitkiä tapahtumajaksoja kerrottiin nopeasti kirjan sivujen kuvituksen avulla, mikä oli mielestäni loistava ratkaisu. Elokuvan taustamusiikkina soi välillä myös tuttuja teemoja Nalle Puhin animaatioista - ja oli parasta, kun Tiikeri pääsi laulamaan Oon mä ainoa -laulunsa! Samankaltaisuuksista huolimatta elokuva oli kuitenkin aivan uusi Nalle Puh -tarina siinä mielessä, että Risto Reipas oli kasvanut aikuiseksi, ja kävivät Nalle Puh ystävineen välillä Puolen hehtaarin metsän ulkopuolellakin seikkailemassa! Tämä oli minusta mahtavaa, sillä tuntuu, että monet Nalle Puh -animaatiot alkavat toistaa samaa kaavaa seikkailujensa suhteen. Kiva siis nähdä tuoreita tuulahduksia ystävysten elämästä. :) 

Risto Reipas ja Nalle Puh oli mielestäni siis aivan loistava elokuva, joka sai katsojan todellakin hyvälle tuulelle! Itse kävin katsomassa elokuvan sen verran myöhään, että minun oli "pakko" katsoa elokuvan dubattu versio - olisin halunnut nähdä elokuvan alkuperäisine englanninkielisine äänineen. Suomenkieliset äänet eivät vain sopineet kaikille näyttelijöille - etenkin Giles Winslow Jr. ääni Antti Pääkkösen suusta kuultuna kuulosti todella väärälle (oikea näyttelijä Mark Gatiss). Dubatun version katsomisessa oli tosin se etu, että näki ja kuuli lapsikatsojien reaktiot teatterissa. Monelle heistä elokuva tuntui olevan liian pitkä, ja kysymyksiä elokuvan pituudesta kuului toistuvasti, kuten myös lasten hermostunutta liikkumista. Lapsia nauratti "yksinkertaiset" asiat ihanasti, ja erään heistä mielestä elokuvan alussa näkyvä linna (Disneyn logo) kertoi siitä, että nyt oli alkamassa Frozen! :) Elokuvan aikana minun päätäni myös siliteltiin takana istuvan lapsikatsojan toimesta, mikä ei tuntunut ollenkaan ärsyttävältä (hänen äitinsä tosin kielsi aina, ettei muiden päihin saa koskea). Oli miten oli, annan Risto Reippaalle ja Nalle Puhille arvosanaksi numeron 9! Kannattaa käydä katsomassa tai vuokrata elokuva itselleen sen ilmestyttyä! 

(Kuva on otettu osoitteesta: www.impawards.com) 

(Ja hupsista, huomasinpas, että en ole tänne blogiin kirjoittanut aikoihin. Kamerassani on kyllä kuvia Disney-tavaroista, jotka minun on tarkoitus esitellä blogissa, kunhan saan kuvat ensin siirrettyä koneelle!)

Disney-kaappi

Lokakuussa muutimme uuteen asuntoon asumaan, ja tällöin päätin, että haluan Disney-jutuilleni oman vitriinikaapin, jossa ne pääsevät esille. Ennen elokuvat olivat samassa hyllyssä muiden omistamieni elokuvien kanssa ja kirjat kirjahyllyssä sinne kadoten. Pitkään etsin sopivaa kaappia, joka olisi tarpeeksi syvä, jotta paksut Disney-kirjat mahtuisivat sen uumeniin. Loppujen lopuksi sopiva löytyi Ikeasta, ja aurinkoisten kesäpäivien valaistessa olohuonetta kivasti on vihdoin aika esitellä Disney-kaappini.

Disney-kaappi sijaitsee olohuoneen nurkassa: tavallaan siis hyvin keskeisellä paikalla, mutta toisaalta vähän piilossa nojatuolin ja pianon välissä. Disney-kaapin päällä on hääkuvamme, ja siellä on ollut välillä kukkia tai lyhtyjä myös koristeena. Kaapin ovet avautuvat tällä hetkellä ponnahtaen niitä painamalla. Itse haluaisin oviin jotkut söpöt (disneymäiset) kahvat, mutta mieheni ei sellaisia kuulemma haluaisi... :P Hylly on tosiaan ostettu Ikeasta, ja sitä saa helposti laajennettua lisäosilla, sikäli mikäli kokoelmani sitä vaatii. Disney-kaappi sisältää kaikki omistamani Disney-elokuvat (paitsi ei Star Warseja), kirjat ja Tsum Tsumit. Muut pehmolelut ja yksittäiset koriste-esineet on ripoteltu ympäri taloa, ja Disney-CD:t ovat tällä hetkellä muiden CD:iden kanssa samassa hyllyssä.

Kahdella ylimmällä hyllyllä on Disney-klassikot elokuvina. Omistan ne paria uusinta lukuunottamatta DVD:inä, vaikka kaikkien blu-rayhin päivittäminen mietityttää kovasti. Toiseksi ylimmälle hyllylle sopivat Tsum Tsumit myös sopivasti kasaan. 

Kolmannella hyllyllä on kaikki Pixarin elokuvat ja muut omistamani Disney-elokuvat: eli yksittäiset jatko-osat ja live action -elokuvat. Jatko-osia tai live action -elokuvia en keräile (ainakaan vielä), joten tuo osa hyllystä näyttää vähän sekasikiöltä. 

Alimmalla eli neljännellä hyllyllä taas on Disney-kirjani. Hyllyltä puuttuu kaksi Disney-nuottikirjaa, jotka olivat kuvaushetkellä pianon päällä, ja joita en tajunnut laittaa hyllyyn kuvan ottamisen ajaksi. Kuten näette, on alimmalla hyllyllä hyvin tilaa kasvattaa kokoelmaa - ja sen aion varmasti tehdä! :) Kaikkia kirjoja en ole blogissa vielä esitellyt, joten jos kuvasta pompsahtaa joku kirja mielenkiintoisena esiin, mainitkaa se kommenteissa. Voin tällöin nopeuttaa kirjan esittelytahtia, mutta jokainen tulee varmasti joskus kuvailtua ja esiteltyä. Hitaasti mutta varmasti.

Solo: A Star Wars Story

Toukokuun lopussa ensi-iltansa sai uusin Star Wars -elokuva. Solo: A Star Wars Storysta kirjoitettiin kovasti ennen elokuvan ensi-iltaa, koska sen tuotannossa oli niin paljon vaikeuksia. Esimerkiksi elokuvan ohjaaja vaihtui kesken kaiken, ja tämän takia elokuvaa piti uudelleenkuvata paljon. Itse en näiden tietojen takia ollut kovin innoissani elokuvasta: ja voiko Han Solosta kertovasta tarinasta olla edes innoissaan, jos päähenkilöä ei esitä itse Harrison Ford? ;) Tällä viikolla on uutisoitu, että elokuva tulee näillä näkymin jäämään tappiolle jopa 50 miljoonaa dollaria (!) tehden siitä ensimmäisen Star Wars -elokuvan, joka jää miinuksen puolelle. Itse kävin elokuvan katsomassa kuitenkin (tietenkin!) teatterissa, mutta vasta viime sunnuntaina, puolitoista viikkoa ensi-illan jälkeen. 

HUOM! Arvostelu SISÄLTÄÄ spoilereita!!!!

Solo: A Star Wars Story kertoo alkuperäisestä Tähtien sota -trilogiasta tutun Han Solon tarinan. Elokuva tapahtuu ennen alkuperäistä trilogiaa (ja Rogue Onea) ja esiosa-trilogian jälkeen. Elokuvan alussa pääsemme Han Solon kotiplaneetalle Corellianiin, jossa Han (Alden Ehrenreich) ja hänen tyttöystävänsä Qi'ra (Emilia Clarke) yrittävät päästä pakoon orjuudesta kohti parempaa elämää. Täytyy sanoa, että näiden kahden välinen romanssi ei vakuuta minua yhtään. Tunneside hahmojen välillä ei tunnu uskottavalta, ja olen Sanlen kanssa samaa mieltä siitä, että elokuva olisi toiminut mainiosti ilman rakkaustarinaa: kaksikon kemia olisi toiminut paremmin vaikkapa lapsuudenystävyytenä. Han pääsee pois Corellianista ja tästä alkaa hänen suuri seikkailunsa. Han törmää Tobias Beckettiin (Woody Harrelson), josta tulee hänelle eräänlainen mentori. Hän kohtaa Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta tutun Lando Calrissianin (Donald Glover), joka on minusta elokuvan hahmoista onnistunein. Landon mukana kulkee droidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge), joka vaatii droideille tasa-arvoa muiden eliöiden kanssa. L3-37 on toisaalta todella hauska hahmo, mutta toisaalta taas todella ärsyttävä. Han Solon jälkeen tärkein hahmo elokuvassa on kuitenkin Chewbacca, jota näyttelee suomalainen Joonas Suotamo! Hyvä Suomi! Suotamo on onnistunut roolissaan hyvin, ja Chewien sekä Han Solon välillä kehittyvää ystävyyttä on mukava seurata. Jotenkin tämäkin suhde loppujen lopuksi jätti minut kylmäksi, ja olisin kaivannut parin ystävyydelle vielä pidempää kehitysaikaa. 

Solo: A Star Wars Story alkaa minusta hyvin, ja kohtaukset Corelliassa ja Mimbanilla ovat mielenkiintoista seurattavaa. Elokuva alkoi kuitenkin menettää minun kohdalla mielenkiintoaan Han Solon lähtiessä Beckettin matkaan ryöstämään coaxiumia junasta, ja tästä lähtien elokuva huononi silmissäni koko ajan loppua kohti. Elokuva tuntui minusta välillä jopa pitkäveteiseltä, ja porukan seikkaillessa Kesselin kaivoksissa sain tehdä tosissani töitä, etten nukahtaisi! Vaikka kello oli siinä vaiheessa ehkä kolme sunnuntai-iltapäivällä!!! Mikä elokuvasta sitten teki huonon?

1. En uskonut, että Alden Ehrenreich on Han Solo. Ehrenreich oli toki tehnyt perusteellista työtä käyttääkseen Harrison Fordin eleitä ja ilmeitä elokuvassa, mutta ne eivät riittäneet. Elokuva olisi saattanut olla mielestäni onnistuneempi, jos päähenkilö olisi ollut kuka tahansa muu, joku ennestään tuntematon Star Wars -hahmo, vaikka tarina olisikin ollut sama. 

2. En pitänyt myöskään Qi'rasta yhtään. Hahmo oli mielestäni aivan liian sekava: katsoja ei saanut selville, onko hän hyvis vai pahis vai siltä väliltä. Hahmon motiivit jäivät myös ainakin minulle etäisiksi. Vanhoissa Star Warseissa pidän siitä, kuinka mustavalkoinen niiden maailma on: hyvikset ovat hyviä ja pahikset pahoja. Solossa ja The Last Jedissä mustavalkoiseen maailmaan on tungettu harmaan sävyjä, ja se pistää minun silmääni tosi pahasti. "Ovatko hyvät hyviä ja pahat pahoja, jos tapahtuu NÄIN?" -ajatusmaailma ei sovi minun mielestäni Star Wars -maailmaan ollenkaan. Muihin elokuviin kyllä, ja onhan se hyvä että maailmaa ei näytetä mustavalkoisena... mutta Star Wars -maailma voisi silti minusta pysyä fiktiivisen hyvän ja pahan konkreettisena temmellyskenttänä.

3. Elokuva jätti minut kylmäksi, enkä pystynyt samaistumaan hahmojen päämäärään. Musiikki oli mielestäni liian hidasta, eikä siitä tullut jännittynyt olo. Lisäksi tuntui siltä, että seikkailu on jo nähty, ja osa kohtauksista tuntui hyvinkin tutuilta. 

4. Toisaalta elokuvaa katsoessa olo tuntui siltä, että elokuva vaatisi täydellistä Star Wars -universumin tietoutta. Tuntui, että moni asia saattoi olla viittaus johonkin kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ja itselle tuli tunne, että elokuvan täysi ymmärtäminen vaatisi täydellistä taustatietoutta kaukaisesta galaksista. Tästä pääsemmekin viimeiseen ärsytyksen kohtaan....

5. DARTH MAUL!!!!!!!!!!!! Minua ärsyttää suuresti, kuinka hänet on nyt tuotu elokuvissakin eloon!!!! Darth Maul on tuotu henkiin aiemmin ainakin televisiosarjassa ja sarjakuvissa, ja silloin asia ei ole ärsyttänyt minua, koska sarjakuvat eivät mielestäni kuulu viralliseen Star Wars -kaanoniin. Nyt Darth Maul on kuitenkin herätetty henkiin myös elokuvissa, ja se on mielestäni huutava vääryys!!! Tämä tekee Obi-Wanin (lempihahmoni...) teon Qui-Gon Jinnin kuoleman puolesta täysin tyhjäksi, vaikka toisaalta se myös vähentää yhden murhan Obi-Wanin omaltatunnolta. Lisäksi Darth Maulin piti elokuvassa oikein esitellä kaksiteräistä valomiekkaansa.... MIKSI IHMEESSÄ HÄN LAITTAISI VALOMIEKAN PÄÄLLE JUTELLESSAAN HOLOPROJEKTORISSA YHTEISTYÖKUMPPANINSA KANSSA!?!??! Ei noiden kasvojen kanssa tarvitsisi enää leveillä: Darth Maul on tarpeeksi pelottava muutenkin ilman valomiekkaansa! Ja luulenpas katsojien ymmärtävän ilman miekan punaisia teriä, että kyseessä todellakin on sama Darth Maul. Ärrin murrin!!! Jään kytemään tänne ärsytykseni kanssa. 

Herranen aika, tästähän meinaa tulla pelkkä valitusteksti. Siksipä tuonkin elokuvan positiiviset asiat esiin näin loppuun. Chewbacca ja Lando olivat tosiaan onnistuneita hahmoja. Oli siistiä nähdä kuuluisa sabacc-peli, jossa Han voittaa Millenium Falconin Landolta, vaikka mielenkiintoisempi peli olisi varmasti ollut, jos olisi osannut sen säännöt. Elokuva oli visuaalisesti myös aivan upea, ja oli hienoa nähdä erilaisia planeettoja. Visuaalisesti paras kohta oli minusta kuitenkin Kesselin reitillä oleva tähtisumu (vai mikä lieneekään se sumu ollut): erityisesti Imperiumin laivaston näkeminen sumussa oli pahaenteistä mutta ah-niin-upeaa! Kesselin reitillä ollut gravitaatiokaivo ja jättikokoinen avaruushirviö olivat myös todella upean näköisiä! 

Täytyy todeta, että Solo: A Star Wars Story ei valitettavasti ollut minusta onnistunut elokuva, ja se valitettavasti ansaitsi kaikki negatiiviset odotukseni elokuvaa kohtaan. Star Wars: The Last Jedin arvostelussani sanoin The Last Jedin olevan huonoin Star Wars -elokuva, mutta kyllä nyt Solo vei sen huonoimman elokuvan pystin. :( Arvosanaksi elokuva saa kouluasteikolla numeron 7, koska huonoista puolista huolimatta oli elokuva ihan viihdyttävä ja ainakin tunteita herättävä. XD Mikäli haluat lukea positiivisemman arvion elokuvasta, lue Joonatanin arvostelu tästä.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Tsum Tsumit!

Onpas aika esitellä täällä blogissa Disney-kokoelmaani, jonka esittely on jäänyt elokuva-arvostelujen jalkoihin. Luvassa on kuvapitoinen postaus Tsum Tsumeista! Edellisen kerran olen esitellyt Tsum Tsumejani yli kaksi vuotta sitten, ja sen jälkeen kokoelmani on karttunut monella pörröisellä kaverilla. Kaksi vuotta sitten minulla oli viisi tsumia, tällä hetkellä niitä on 11. Luulen, etten enää paljon kartuta kokoelmaani... 15 voisi olla sellainen sopiva luku, johon voisin yrittää pyrkiä. ;) MUTTA pidemmittä puheitta tässä tulevat uusimmat Tsum Tsumini!

Frozen-tsumeista olen hankkinut itselleni Olafin ja Svenin. Olaf on ostettu Prismasta. Hän on vähän normaaleja tsumeja isompi kaveri, jonka sisällä on pieni patteri. Kun Olafin päälaelta painaa, hänen poskiinsa syttyy palamaan hetkeksi punaiset valot. Tai syttyi, nyt patteri on kulunut loppuun, ja uuden vaihtamiseksi Olaf pitäisi ratkoa auki. Olaf pistää hyllyltä aina silmään hieman suuremman kokonsa takia, mutta minua se ei haittaa. Sven-poron alkuperää taas en ollenkaan muista! :O Miten voi olla?!? Mutta en ollenkaan muista, mistä sen olen hankkinut vai onko joku ostanut sen minulle! Voi minua! Sven on kuitenkin minusta tosi söpö, ja hauskan yksityiskohdan luo suusta ulkona oleva kieli. Mieheni mielestä Sven näyttää edestä päin ihan apinalta... Mutta ei apinoilla ole sarvia! :)

Viime lokakuun lopussa tilailin Sanlen ja Paulan kanssa Disney Storesta tavaraa, johon kuului neljä Tsum Tsumia. (Muut tilauksessa olleet tavarat esittelin jo tässä tekstissä.) Hyllyäni sulostuttamaan pääsi karvakuonot Jalo ja Tupsu Kaunottaresta ja Kulkurista. Molemmat koirat ovat jotenkin tosi veikeitä, ja erityisesti Tupsun karvakuono on mielestäni todella söpö! Jalo taas on oman miettiväisen itsensä näköinen.

Disney Store -tilaukseen kuuluivat myös Dumbo ja pöllö Prinsessa Ruususesta. Dumbo-tsumin olin suunnitellut hankkivani pitkään, ja nyt toteutin viimein suunnitelmani. Dumbon ohut häntä on minusta tosi söpö tapaus. Mietin myös pitkään, haluanko pöllöstä tehdyn ihanan isokokoisen pehmolelun, vai riittääkö tämä Tsum Tsum minulle. Lopulta päädyin tyytymään pienempään pöllö-mittakaavaan. Prinssiksi pukeutunut pöllö on aivan ihana ja todella yksityiskohtainen! 

Loppuun vielä pari yhteispotrettia Tsum Tsumeistani: 

Avengers: Infinity War

Marvelin uusin, mahtipontisin ja valtavin elokuva sai ensi-iltansa tällä viikolla. Kävin katsomassa elokuvan mieheni kanssa torstaina, ja tässäpä pientä pohdintaa elokuvasta. Olen yrittänyt pitää arvostelun spoilerivapaana, mutta jos et halua ihan varmasti tietää elokuvasta mitään etukäteen, niin älä lue tätä. 

Avengers: Infinity War on Marvelin elokuvauniversumin kymmenen vuoden matkan huipennus, johon kaikki aiemmat Marvelin supersankarielokuvat ovat johtaneet Iron Manista (2008) lähtien. Elokuva kertoo siitä, kuinka superpahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä itselleen ikuisuuskiviä muokatakseen niillä universumia, ja Avengers-ryhmä (Kostajat) yrittää estää Thanoksen aikeet. Elokuvassa nähdään supersankareita kaikista Marvelin elokuvauniversumin elokuvista: Iron Man, Kapteeni Amerikka, Hulk, Thor, Starlord, Doctor Strange, Spiderman... Käsissä on sillisalaatin ainekset, joilla saisi tehtyä epämääräisen ja pinnalliseksi jäävän elokuvan. Mielestäni kaikki sankarit saivat kuitenkin elokuvassa hyvin ruutuaikaa, eikä elokuva ollut niin sekava, kuin mielestäni vaikkapa The Avengers oli. Katsoja tuntee tässä vaiheessa kaikki sankarit hyvin, joten hahmoja ei tarvinnut esitellä, vaan osa hahmoista pystyi nousemaan jopa seuraavalle tasolle hahmokehityksessään. Siksipä onkin niin tärkeää, että ennen Infinity Warin katsomista on nähnyt edelliset Marvelin elokuvauniversumin 19 elokuvaa. Hahmojen tuntemisen suhteen myös juonenkäänteet vaativat monin paikoin edellisiin elokuvaan perehtymistä. 

Elokuva ei siis mielestäni ollut sekava suuresta hahmomäärästään huolimatta. Juoni kulki samanaikaisesti monessa eri paikassa pitkin universumia, mutta tämä tapahtumapaikasta toiseen hyppiminen ei ollut mielestäni häiritsevää. Elokuvan tunnelma vaihtui myös hyppimällä tunteesta toiseen: yhdessä kohtaa sai nauraa ja toisessa itkeä. Avengers: Infinity War on huumoripitoisista kohtauksista huolimatta vakavampi ja synkempi elokuva kuin edelliset Marvelin elokuvat. Jo elokuvan ensiminuuteilla asetetaan elokuvalle synkkä tunnelma, kun esitellään, miten voimakas ja paha hahmo Thanos on. Katsoja tietää alusta asti, ettei kukaan sankareista ole turvassa. Niinpä elokuvan ajan saa oikeasti jännittää lempparihahmojensa puolesta. Elokuvan dramaattisimpia hetkiä ei kuitenkaan mielestäni pohjustettu tarpeeksi, eikä surullisiin tunnelmiin jäädä vellomaan, joten tämä normaalisti niin helposti kyynelehtivä tyttö ei itkenyt kertaakaan elokuvan aikana. Nauraa sain kuitenkin useasti. 

Infinity Warissa eniten ruutu-aikaa hahmoista saa Thanos, joka tuntuu alusta asti todelliselta mahtiviholliselta. Thanoksen suunnitelmat tuntuvat kauheudestaan huolimatta ihan ymmärrettäville. Pohdin elokuvan ajan, että toivottavasti maapallon suurvaltioiden johtajat eivät näe elokuvaa, sillä heidän voisi kuvitella ottavan Thanoksen suunnitelmista mallia... Thanoksesta kuoriutuu elokuvan aikana kivan moniulotteinen hahmo. 

Infinity War oli uskomattoman eeppinen elokuva, jossa nähtiin toinen toistaan massiivisempia taisteluja. Elokuva oli visuaalisesti upeaa katsottavaa, ja oli mahtavaa nähdä, miten uudetkin Marvelin elokuvien supersankarit pääsivät osaksi Avengers-joukkiota. Aina uuden supersankarin tullessa ruudulle kuultiin taustamusiikissa supersankarin omassa elokuvassa kuultu musiikkiteema, joka liittää elokuvan auditiivisellakin tasolla edellisiin supersankarielokuviin. Tunnistettavimpia teemoja olivat tietysti Guardians of the Galaxy- ja Black Panther -elokuvien musiikit. Elokuvassa en pitänyt siitä, miten sukupuolisidonnaisia jotkut osat taisteluista olivat. James Bondeissakin minua ärsyttää aina se, jos naiset laitetaan taistelemaan naisia ja miehet miehiä vastaan. Black Widow saisi hyvin laitettua kampoihin Thanoksen miespuolisille apureillekin. :P

Avengers: Infinity War oli hyvä elokuva, jonka katsomisesta nautti (melkein) jokaisella elokuvan minuutilla. Elokuvan nähtyä katsoja jää ihmettelemään, mitä juuri tuli katsottua. Pohdiskelevin mielin jää odottamaan, milloin jatkoa seuraa, sillä elokuva jää todellakin todelliseen cliffhangeriin. Elokuva ei ollut kuitenkaan mikään loistavin tapaus Marvelin elokuvauniversumin leffojen joukosta, joten annan elokuvalle arvosanaksi 8:n. 

Ja toteanpas vielä loppuun, että suosikikseni Avengersien supersankareista on noussut parin viime elokuvan aikana Thor, itse asiassa miehen hiustenleikkuun myötä. Suosikkiasemaan mies ei ole varmasti päässyt hyvän ulkonäkönsä perusteella (kröh kröh...), vaan siksi koska on vain niin siisti ja voimakas ukkosen jumala. Kuka on sinun suosikkisi Avengerseista? 

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Black Panther

Kävin perjantaina katsomassa Marvelin uusimman supersankarielokuvan, Black Pantherin, alkavan talvilomani kunniaksi. Black Panther oli ensi-illassa jo yli viikko sitten (16.2.), ja sitä on erityisesti USA:n suunnalta hehkutettu ensimmäisenä mustien supersankarielokuvana. Tässäpä minun ajatuksiani elokuvasta. 

Black Panther kertoo Marvelin sarjakuvien supersankarista, Mustasta pantterista, joka on oikealta henkilöllisyydeltään Wakandan kuningas T'Challa. Black Panther esiteltiin ensimmäistä kertaa yleisölle jo elokuvassa Captain America: Civil War, jossa hahmon motiiveja ja taustatarinaa jo selitettiin. Black Pantherin juonen ymmärtää kuitenkin vallan hyvin, vaikka Civil Waria ei olisi nähnyt. Ensimmäinen kosketukseni Black Pantheriin tuli juurikin Civil Warista. Hahmo ei ollut minulle milläänlailla tuttu, toisin kuin vaikka Spiderman tai Batman, jotka ovat olleet tietoisuudessani jo lapsuudesta asti. Olikin kiva nähdä supersankarielokuva, jossa hahmosta ei tiennyt mitään etukäteen. (Enpä minä kyllä ennen uusia Marvelin elokuvia ole tiennyt mitään monesta muustakaan supersankarista, kuten Thorista, Ironmanista tai Captain Americasta. Nyt tuntuu hassulta, ettei noita hahmoja tuntisi.) 

Black Pantherissa T'Challa (Chadwick Boseman) valitaan oikeutetusti Wakandan kuninkaaksi. T'Challa on kuitenkin myös supersankari Black Panther, ja elokuvan aikana hän tasapainoilee kuninkuuden ja supersankariuden välillä. ...vai tasapainoileeko? Kaikki edelliset kuninkaat ovat olleet myös Black Panthereita, ja T'Challa vain jatkaa tätä samaa linjaa. Korjaankin lausettani: T'Challa yhdistää luonnostaan kuninkuuden ja supersankariuden toisiinsa, mutta hän kamppailee elokuvan aikana siitä, mitä hänen tulisi kuninkaana/supersankarina tehdä. T'Challan valinta Wakandan todellisen luonteen paljastamisesta maailmalle mietityttää katsojaakin, sillä paljastuksessa ja salassapidossa on molemmissa omat hyvät puolensa. Sain elokuvan aikana sen käsityksen, ettei T'Challa salaisi superminäänsä muilta, vaan kaikki (ainakin kaikki wakandalaiset) tietävät, kuka Black Panther oikeasti on. Wakanda on upea afrikkalainen maa ja kaupunki: Afrikan maisemat ovat upeita, mutta myös itse kaupunki on silmänruokaa yhdistelmässään modernia ja perinteistä afrikkalaista arkkitehtuuria. Tämä yhdistelmä pätee myös moneen muuhun asiaan elokuvassa: ihmisten vaatteet ovat perinteisiä mutta silti ei-niin-perinteisiä, ja musiikkiin on saatu yhdistettyä loistavasti afrikkalaiset rytmit. Tuntuu, että viimeisimmissä Marvelin elokuvissa on panostettu nimenomaan musiikkiin (esim. Thor: Ragnarök), ja se kannattaa. Black Pantherin taustamusiikit ovat upeita!

Vaikka elokuvan päähenkilö onkin Black Panther, tuntuu minusta, että T'Challaa suuremman roolin elokuvassa saivat sen vahvat naishahmot. Marvelia on kritisoitu siitä, että sen elokuvissa naiset jäävät maskuliinisten supersankareiden jalkoihin, mutta niin ei käy todellakaan Black Pantherissa. Vahvimman roolin vetää Wakandan naissoturi Okoye (Danai Gurira), joka nostaa käsitteen "isänmaallisuus" uudelle tasolle. Vaikka Okoye onkin tiukka ja tyly, tykästyy katsoja hahmoon samantien. T'Challan sisar Shuri (Letitia Wright) on Wakandan johtava insinööri, ja hän suunnittelee huipputeknologiasta kaikennäköisiä laitteita Wakandalle. Shurin ja T'Challan välinen sisaruussuhde on ihanan leikittelevä ja lämmin. Nakia (Lupita Nyong'o) on Wakandan vakooja ja T'Challan exä, johon kuningas on selkeästi vielä ihastunut. Mukana seikkailussa nähdään myös muun muassa kuningataräiti Ramonda (Angela Bassett), viisas kylänvanhin Zuri (Forest Whitaker), CIA-agentti Ross (Martin Freeman) ja elokuvan pahikset Ulysses Klaue (Andy Serkis) sekä Erik "Killmonger" Stevens (Michael B. Jordan). Molemmissa pahiksissa olisi ainesta vielä pahismaisempaan hahmoon, mutta kumpaankaan ei keretä elokuvan aikana syventyä tarpeeksi. Tässä tapauksessa olisikin ollut parempi, jos elokuvassa olisi pitäydytty vain yhdessä pahiksessa, joka olisi tällöin saanut enemmän lihaa luittensa ympärille. 

Black Pantherissa ei ole mielestäni mikään maailman sykähdyttävin juoni. Tosin niin ei ole oikeastaan missään supersankarielokuvassa: kaikissa on kyse taistelusta hyvän ja pahan välillä, ja melkein kaikissa supersankari pohtii omia eettisiä arvojaan. Tämä eettinen pohdiskelu on kyllä aina hyvästä, ja se tekee super-elokuvista muitakin kuin vain hurjia rymistely-elokuvia. Black Pantherissa minut hurmasi kuitenkin elokuvan afrikkalainen tunnelma musiikkeja, puvustusta, näyttelijöiden aksenttia ja wakandalaisia perinteitä myöten. Tämä oli virkistävää vaihtelua amerikkalaispainotteiselle supersankarigenrelle. Pidin kovasti Black Pantherista, erityisesti elokuvan girl powerista, ja siksi annan elokuvalle arvosanaksi 9. Elokuva kannattaa käydä katsomassa! Nyt sitten odottelemaan Marvelin seuraavaa elokuvaa: Avengers: Infinity Waria.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Soundtrackit 12.

On aika esitellä taas pari CD:tä Disney-kokoelmani syövereistä. Molemmat alla olevista CD:istä olen omistanut jo useamman vuoden ajan. Fantasian olen ostanut itse CDON.comista, Kaunotar ja Hirviö -musikaalilevyn olen saanut lahjaksi vanhemmiltani. He ovat muistaakseni hankkineet levyn Levykauppa Äx:n kautta.

2-levyinen Fantasia-soundtrack sisältää kaikki klassiset kappaleet vuoden 1940 Fantasiasta. Levyn kannessa ja sisäsivuilla oikeuksiinsa pääsee Mikki Hiiri Noidan oppipojasta. Mikin lisäksi kuvitusta levyn kansilehtiseen on otettu neljästä muusta Fantasian ja Fantasia 2000:n animaatiopätkästä. Minusta on hassua, että kansilehtisessä on kuvia Fantasia 2000:sta, koska itse levyllä ei ole musiikkia uudemmasta elokuvasta, eikä edes kansilehtisen teksteissä mainita uutta elokuvaa kertaakaan. Ehkä kansilehtisen visuaalinen suunnittelija on mennyt sekaisin Fantasioissa. Viisi aukeamaa sisältävä kansilehtinen pitää sisällään siis Mikki-pitoisia kuvia, mutta myös neljäsivuisen infon alkuperäisen Fantasian tekemisestä. Kansilehtinen ja levyn kannet ovat minusta tyylikkäästi suunnitellut (lukuunottamatta paria hämäävää kuvaa Fantasia 2000:sta), ja ne ovat minusta tunnelmaltaan samanlaiset kuin Fantasia-elokuvakin. 

Levyn musiikki on tietenkin klassista, Leopold Stokowskin johtaman Philadelphian sinfoniaorkesterin äänittämää musiikkia. Tätä levyä kuuntelen aina halutessani kuunnella rauhallista musiikkia, johon ei välttämättä tarvitse keskittyä niin paljon - vaikka esimerkiksi Pähkinänsärkijän Venäläinen tanssi ei kovin rauhallinen kappale olekaan.

Kaunotar ja Hirviö -elokuvasta en omista alkuperäistä soundtrackia, vaan tämän musikaaliversiosta äänitetyn levyn. Toivoin elokuvan soundtrackia itselleni joskus joululahjaksi, mutta vanhempani ostivat tämän, koska eivät soundtrackia kaupoista löytäneet. En ole kuitenkaan harmitellut lahjaani yhtään, sillä levy on aivan upea! Ja jos saan sanoa, niin mielestäni kappaleet esitetään tässä paljon paremmin ja eläytyvämmin kuin elokuvan englanninkielisessä versiossa! Levyn kansi on mielestäni yksinkertaisuudessaan todella upean näköinen. Kansilehtisen sivuilta löytyy esityksestä otettuja kuvia ja kaikkien laulujen sanat. CD on nauhoitettu Lontoossa esitetystä Kaunottaresta ja Hirviöstä, ja niinpä kansilehtisen sivuilta löytyy myös kaikki Lontoon näyttelijöiden nimet hahmoineen ja orkesterin jäsenet soittimineen.

Kappaleita levyllä on yhteensä 23. Levyltä löytyy kaikki elokuvassa lauletut laulut, mutta mukana on myös monta laulua, jotka Alan Menken on säveltänyt nimenomaan musikaaliversiota varten: No Matter What, Home, How Long Must This Go On, If I Can't Love Her ja Maison des Lunes. Laulettujen laulujen lisäksi levyllä on vain kolme instrumentaalia: Entr'acte/Wolf Chase, The Battle ja Transformation. Laulut ovat levyllä siinä järjestyksessä, missä ne musikaalissakin esitetään. Tätä levyä kuuntelee aina mielellään, ja sitä kuunnellessa tuntuu, että olisi itse paikan päällä musikaalia katsomassa.

Tämä kohtaus olisi varmasti aivan upea teatterin lavalla nähtynä!