The Jungle Book + The Second Jungle Book -kirja-analyysi

Kirjoittaja: Rudyard Kipling
Sivumäärä: Kahdessa kirjassa yhteensä 277
Valmistusvuosi: 1894 ja 1895
Kuvittaja: J. Lockwood Kipling ja W.H. Drake

”It was seven o’clock of a very warm evening in the Seeonee hills when Father Wolf woke up from his day’s rest, scratched himself, yawned, and spread out his paws one after the other to get rid of the sleepy feeling in their tips.” 

Syvä huokaus. Se on ensimmäinen reaktio, mikä minulla tulee, kun kuulen puhuttavan Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta. Sain Viidakkokirjan lainaan sedältäni vuoden 2014 kesällä. Aloin lukea sitä vuoden 2015 alussa, ja oikeastaan koko viime vuosi (2015) minulla meni taistellessa kirjan kanssa. Sain kirjan lainaan englanninkielisenä versiona, enkä ole tähänkään päivään mennessä löytänyt kirjasta suomenkielistä versiota asuinpaikkakuntani kirjastosta. Sedältä lainaamani kirja sisältää kuusi Rudyard Kiplingin teosta: The Jungle Book, The Second Jungle Book, Just So Stories, Puck of Pook’s Hill, Stalky & Co. ja Kim. Kirjoista neljä kertoo Intian viidakoiden eläimien tarinoita, kun taas kahden (Puck of Pook’s Hill ja Stalky & Co.) tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Tai näin ainakin olen käsittänyt. Kaksi ensimmäistä kirjaa luettuani päätin antaa periksi loppukirjan suhteen, vaikka kirjan kesken jättämisestä tulee minulle aina huono omatunto. 

Miksi en sitten pitänyt Rudyard Kiplingin kirjoista? Rudyard Kiplingin Viidakkokirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1894, Toinen viidakkokirja vuonna 1895. Lukemaani versiota mainostetaan kannessa ”unabridgeg”, eli kirja on lyhentämätön. Ja sen kyllä huomaa. Kipling maalailee lukijan eteen todella tarkkoja kuvauksia viidakosta, mutta välillä tämä kuvaus menee vähän liian pitkälle. Tapahtumien lihottamista ja jonkun hahmon ajatuksia pitkitetään välillä monen sivun verran! Tämä sinällään ei vielä haittaisi, mutta kun kaikki on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla englannilla. Suomalaisen lukijan keskittyminen herpaantuu todella helposti, eikä kirjaan tarttuminen ole helppoa. Kirjaa lukiessa tarina vie kuitenkin monesti mukaansa, mutta vaikka tarina olisikin hyvä, vie edellä mainitsemani syyt hohdon kirjan lukemisesta tehden siitä pakkobullaa. 

The Jungle Book ja The Secong Jungle Book ovat keskenään hyvin samanlaisia kirjoja. Molemmat kertovat tarinoita viidakosta tai muualta maailmasta eri hahmojen näkökulmista. Väliä ei ole sillä, onko kertoja ihminen, eläin vai jokin ihmisen ja eläimen välimuoto. Jokainen tarina kestää yhden kappaleen verran, ja jotkut tarinoista jäävätkin irrallisiksi kirjan muista kertomuksista. Kirjan kappaleissa kerrotaan mm. eskimoista, valkoisesta hylkeestä, ilkeästä krokotiilista, elefanteista ja mangustista nimeltä Rikki-tikki-tavi. Kaikki kirjan kappaleet alkavat ja loppuvat aina ”lauluun” - tai kirjan sivuilta ilman melodiaa kuultuna käsitän laulut runoiksi. Punaisena lankana kirjoissa näyttäytyy viidakossa kasvaneen Mowglin tarina, johon palataan aina uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan Mowglin kasvamisesta viidakossa: kuinka susiperhe kasvatti hänet, kuinka hän yritti löytää paikan ihmisten kylästä siinä kuitenkaan onnistumatta ja kuinka hän tappoi tiikeri Shere Khanin. Toisessa viidakkokirjassa Mowglin tarinaa jatketaan, ja siinä kerrotaan, kuinka Mowgli elää viidakossa susilauman johtajana hyökäten milloin kenenkin vihollisen kimppuun. Toisessa kirjassa nähdään myös takaumia Mowglin elämästä viidakossa lapsena. Kirja loppuu siihen, kun Mowgli palaa takaisin ihmisten joukkoon tällä kertaa jääden sinne ilmeisesti pysyvästi. 

Rudyard Kiplingin kirjoittaman Viidakkokirjan tapahtumat ja hahmot eroavat melko selkeästi Disneyn Viidakkokirja-klassikosta. Kirjassa Mowgli todellakin kasvaa susien huomassa, ja hänestä tulee jopa susilauman johtaja. Kirjan Mowgli esitetään paljon eläimellisemmäksi ja julmemmaksi Disneyn versioon verrattuna. Kirjan sivuilla moni hahmo saakin surmansa, ja Mowgli on osallisena usean eläimen kuolemaan, esimerkiksi tiikeri Shere Khanin. Shere Khan kulkee viidakossa Mowglin lapsuudesta asti, ja tiikeri vihaa poikaa koko tuon ajan, mutta viidakon lait (joita kirjassa esitellään ties kuinka monesti) estävät tiikeriä hyökkäämästä ihmispojan kimppuun. Tapettuaan tiikerin Mowgli vielä nylkee sen, ja vie tiikerin taljan esille ”neuvoston kivelle” (council rock). Tällainen käytös ei sovi Disneyn puhtoiselle Mowglille. Elokuvan lailla kirjassakin Mowglin neuvonantajina toimivat Baloo ja Bagheera. Molemmat ovat kuitenkin kirjassa yhtä viisaita ja keskenään samankaltaisia isähahmoja; Baloo ei ole samanlainen ”viidakon pahin pummi” kuin elokuvassa. Kirjassa Mowgli jopa viihtyy enemmän Bagheeran kanssa. Kirjassa Kaa-käärme on myös yksi Mowglin ystävistä ja opettajista, vaikka ensimmäisellä tapaamiskerralla Kaa meinaakin syödä Mowglin. Hathi-elefantti on kirjassa viidakon viisain eläin, eli aivan toisenlainen kuin Disneyn animaatiossa. Elokuva ja kirja taasen esittävät apinat samanlaisina, sillä molemmissa apinat ovat viidakon alhaisinta lajia, joita ei viidakon lait koske. 

Viidakkokirja-kirja eroaa suuresti Disneyn Viidakkokirja-elokuvasta. Suuri eroavaisuus on myös ainakin minun kohdallani kirjan ja elokuvan mielenkiinnon-asteessa. Uskon, että Viidakkokirja olisi varmasti paljon mieluisampaa lukemista suomeksi, joten jos aiotte kirjan lukea, suosittelen hankkimaan sen omalla äidinkielellänne. Vaikka kirja ei mitään unelmalukemista ollutkaan, niin odotan nyt kahta kauheammalla innolla huhtikuussa ensi-iltaan tulevaa Disneyn uutta, näyteltyä versiota Viidakkokirjasta. On mielenkiintoista nähdä, mukaileeko elokuva enemmän kirjaa vai Disneyn animaatiota.