Kettu ja koira - kirja-analyysi

Kirjoittaja: Daniel P. Mannix
Sivumäärä: 221
Valmistusvuosi: 1967
Kuvittaja: John Schoenherr
Suomentaja: Heidi Järvenpää

”Suuri sekarotuinen vihikoira nukkui tynnyrikopissaan ja näki unta peuranajosta.” 

Aloittakaamme kirja-analyysi Daniel P. Mannixin kirjoittamasta lopputekstistä Kettu ja koira -kirjaan. Lopputekstissä Mannix kertoo, kuinka on tarkkaillut maalla asuessaan pihalla seikkailevien kettujen elämää, ja kuinka on uppoutunut muiden kirjoittamiin kettukuvauksiin ja poiminut sieltä uskottavia ja itse todistamiaan kettujen tapoja. Mannix haluaa kertoa lukijalle, että on pyrkinyt kirjoittamaan kirjansa todenmukaisesti kettujen tavoille uskollisena, mutta ettei kaikkea hänen sanomaansa kannata silti ottaa todesta. Sen enempää kettujen tai metsästyskoirien elämään tutustumatta voin kuitenkin sanoa, että teksti vaikuttaa uskottavalta, joten Mannix on onnistunut tavoitteessaan.

Daniel P. Mannix kirjoitti kirjan Kettu ja koira vuonna 1967. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmiselvästi Englannin maaseudulle. Kirjassa kerrotaan monen vuoden tapahtumista, välillä kuvaillaan hyvinkin tarkasti tietyn ajan tapahtumia, mutta välillä harpotaan monta vuotta eteenpäin. Ajan kuluminen nähdään myös luonnossa, sillä alussa kaikkialla on peltoja ja hyviä metsästysalueita. Pikkuhiljaa alueelle alkaa tulla ohitusteitä, ja viimeisissä kappaleissa paikalle on rakennettu jo kokonainen lähiö. Kirjassa selitetään siis hyvin kaupungistumisen vaikutuksia maaseudun ja eläinten näkökulmasta. Kirjassa tarinan kertoja vaihtelee paljon, suunnilleen vuorotellen kerrotaan tapahtumia ketun tai koiran näkökulmasta. Siitäpä tulee kirjan nimikin. Vaikka kirjan teksti on pitkälti eläimen elintapojen tai ketun metsästyksen kuvailua, sai se vedettyä minut täysin mukaansa. Vastaavaa ei tapahtunut Felix Saltenin kirjassa Bambi, joka teemoiltaan muuten hyvin samanlainen kirja onkin. Kettu ja koira on yhtenäinen Bambin kanssa siinä suhteessa, että molemmat kirjat alkavat iloisissa ja huolettomissa merkeissä, mutta loppua kohti muuttuvat synkemmiksi ja masentavimmiksi. 

Kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä kappaleessa kertojana on Copper-koira. Copper on jo vanha vihikoira, joka ei haluaisi luovuttaa paikkaansa isäntänsä uudelle koiralle. Isäntä ottaa silti vanhan Copperin mukaan vielä jäljittämään saalista, ja ensimmäisessä kappaleessa koira jäljittää karhua, joka on tappanut erään ihmisen. Kirjassa kuvaillaan hyvin yksityiskohtaisesti Copperin jäljitysprosessia: kuinka hän haistelee jälkeä ruohikosta, hukkaa välillä jäljen ja nostaa kuononsa ylös maasta haistaakseen auringon lämmön maasta nostattaman hajujäljen. Tämä yksityiskohtaisuus ei ole minusta kuitenkaan tylsää, vaan hurjan mielenkiintoista luettavaa. Copper pohtii myös tarkasti jäljittäjäkoiran ja tappelukoiran eroja, sillä esimerkiksi juuri karhun metsästyksessä tarvitaan tappelukoirien apua. Copper pääsee osallistumaan jopa kettujahtiin hevosten ja ajokoirien kanssa, mutta näitä hyppiviä ajokoiria Copper katselee nenänvarttaan pitkin: eivät he älyä jäljittämisestä mitään! Kirjan varsinainen juoni alkaa siitä, kun kettua jäljittäessä Copperin isännän uusi koira jää junan alle ja kuolee. Copperilla ei ole näin enää kilpakumppania jäljittäjäkoiran tehtävään, mistä hän on todella iloinen. Isäntä ei sen sijaan ole asiasta ollenkaan iloinen, vaan yrittää pakkomielteisesti pyydystää ketun, joka johdatti hänen uuden koiransa junan alle. Tämä jahti jatkuu monta vuotta, ja niin isäntä kuin Copperkin vanhenevat kettua jahdatessaan. 

Suurin osa kirjan luvuista kerrotaan ketun näkökulmasta. Kettu otettiin pienenä ihmisen kasvatettavaksi ihmisen metsästäessä ketun emon ja sisarukset. Ihminen sääli koloon yksin jäänyttä kettua, ja kasvatti tämän aikuiseksi kutsuen kettua nimellä Tod. Kasvaessaan Tod oppi tuntemaan ihmisten tavat. Lopulta kettu kuitenkin halusi vapauteen, ja jätti neljän seinän suojan lähteäkseen luontoon. Kirjassa kerrotaankin ketun selviytymisestä luonnossa; miten ovelasti hän saalistaa ravintoa, millaisia reittejä kulkee ja miten toimii muita kettuja nähdessään. Ketun elämään kuuluu myös oleellisesti ihmisten ja koirien välttely, ja kettua yritetäänkin metsästää tavalla jos toiselle. Häntä yritetään napata ketunraudoilla, ajokoirien avulla, kylvämällä myrkkyä luontoon tai matkimalla ketun ääntä pilleillä ja muilla vekottimilla. Suurimman osan jahtaajistaan Tod päihittää helposti, mutta eräs vanha koira ja tämän isäntä yrittävät napata kettua periksi antamattomasti ja aina uusia tapoja kokeillen. Jahti jatkuu ketun nuoruudesta aina tämän vanhuuteen asti. 

Mannixin kirja eroaa huomattavasti Disneyn klassikosta Topi ja Tessu. Disneyn elokuvan idea on siinä, kuinka koira ja kettu ovat ystäviä luonnon asettamista rajoitteista huolimatta. Kirjassa ystävyydestä ei ole tietoakaan, sillä koira yrittää napata ketun heti ensitapaamisestaan saakka. Kirjassa pääpaino on nimenomaan ketun metsästyksessä ja metsästämisen eri tapojen kuvailulla. Elokuvassa Topi viedään lopussa luonnonsuojelualueelle, kirjan kirjoittamisen aikaan moisista paikoista ei varmaan ollut tietoakaan! Raakuudestaan huolimatta pidin kirjasta todella paljon, ja uppouduin sen maailmaan täysin. Kettu ja koira oli pitkästä aikaa ensimmäinen kirja, jota lukiessani itkin. Viimeistä kappaletta lukiessani en mahtanut itselleni mitään, kyyneleet vain alkoivat virrata silmistäni enkä pystynyt jatkamaan lukemista ennen kuin olin rauhoittunut. Suosittelen siis kovasti kirjan lukemista, mutta varoitan myös, että se on realistisuudessaan raaka ja todella surullinen.