Pariisin Notre-Dame - kirja-analyysi

Kirjoittaja: Victor Hugo
Sivumäärä: 523
Valmistumisvuosi: 1831
Suomentaja: Huugo Jalkanen
Kannen kuva: Björn Landström

“Tänään tulee kuluneeksi kolmesataa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksäntoista päivää siitä, kun parisilaiset heräsivät kaikista Citén, Yliopiston ja Kaupungin kirkontorneista kaikuvaan kellojen soittoon.” 

Pariisin Notre-Damen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1482, kuten kirjailija Victor Hugo jo ensimmäisessä kappaleessa kertoo. Kirjassa kuvaillaan hyvin paljon keskiaikaista Pariisia, varsinkin kirjan alkupuolella. Victor Hugo kuvailee kirjassaan todella yksityiskohtaisesti aina kutakin tapahtumapaikkaa, ja lukijan mieleen värittyy elävä kuva 1400-luvun Pariisista. Lukijalle tulee tutuksi Pariisin kolme eri kaupunginosaa, rakennusten arkkitehtuuri ja keskiaikaisten kivikatujen tunnelma. Kuvailun lisäksi kertoja myös välillä kommentoi Pariisia 1800-luvun kirjoittajan näkökulmasta. Kertoja selittää lukijalle, kuinka Pariisin vanha, ihana arkkitehtuuri on kokenut pyhäinhäväistystä kirjan tapahtumien ja kirjan kirjoittamisajan välillä. Muutenkin kirjan kaikkitietävä kertoja ottaa aina välillä kontaktia lukijaan kommentoimalla jotain tapahtumia ja kertomalla omia mielipiteitään niistä. Välillä kertoja osaa lukea kirjan henkilöiden ajatuksia (esim. Frollon), mutta välillä hän vain arvelee, mitä henkilöiden päässä liikkuu (kuten Quasimodon). 

Pariisin Notre-Damessa ei ole yhtä tiettyä päähenkilöä. Kirjan takakannessakin sanotaan: ”Pariisin Notre-Damen päähenkilö on oikeastaan keskiaikainen Pariisi.” Minä en ehkä tekisi kaupungista päähenkilöä, vaikka sitä kirjassa niin paljon kuvaillaankin. Kirja kuvailee monia eri Pariisissa asuvia henkilöitä, joista tärkeimpiä ovat Frollo, Quasimodo, Esmeralda ja Pierre Gringoire. Kirja alkaa kertoa tarinaansa Gringoiren näkökulmasta. Gringoire on köyhä runoilija, joka on kirjoittanut mysterian narrien juhlaa varten. Gringoire pitää itseään suurenakin filosofina, ja aina juonen aika ajoin palatessa häneen saa lukija lukea lennokkaita ja syvällisiä ajatuksia elämästä. Tämä taiteilija vaikuttaa hyvin paljon kirjan tapahtumiin, mitä ei hänestä uskoisi! 

Eräänlaisen symbioosin kirjassa muodostavat arkkidiakoni Frollo ja kellonsoittaja Quasimodo. Frollo on aikoinaan adoptoinut Quasimodon hoiviinsa, sillä kukaan muu ei osoittanut armoa tälle ihmisrukalle. Quasimodo on kyttyräselkäinen, hyvin ruma mies, joka on puolisokea ja kuuro. Kellonsoittaja on uskollinen otto-isälleen, ja tekee kaiken, mitä Frollo vain pyytää häntä tekemään. Quasimodo ei tunne häpeää. Hän on eristäytynyt Notre Damen torniin, ja rakastaa kellojen soittoa. Kirjan aikana Quasimodon julma ja välinpitämätön luonne muuttuu, sillä hän kokee ystävyyden osoituksen yllättävältä taholta. Frollo on hyvin tiukka arkkidiakoni, joka on vihkiytynyt uskoonsa perin pohjin. Uskontonsa ohella hän harrastaa tiedettä ja on hyvin oppinut mies. Frollo yrittää muun muassa etsiä keinoa viisasten kiven valmistukseen. Frollo toimii myös isähahmona niin Quasimodolle, mutta myös veljelleen Jehanille. Irstaileva ja elämän nautintoja hyväkseen käyttävä Jehan on piikki Frollon lihassa, mutta silti Frollo haluaa uskoa veljestään parasta. Kirjan aikana Frollo näkee tanssijattaren, joka saa hänen uskonsa kriisin partaalle ja lihalliset himonsa heräämään. Frollon on pakko tehdä asialle jotain, sillä hän ei kestä omia tunteitaan. Voisi sanoa, että Frollo ja Quasimodo vaihtavat luonteenpiirteitään kesken kirjan – Quasimodosta tulee lempeä mies, kun taas Frollo kiikkuu mielipuolisuuden rajalla hyvin julmana ja äkkipikaisena miehenä.

Esmeralda on nuori ja kaunis mustalaistyttö, joka saa tanssillaan kaikki katsojat ihastumaan itseensä. Huolimatta ihastuttavasta ulkonäöstään Esmeralda ei lankea miesten pauloihin, sillä hänelle on ennustettu, että jos hän on jonkun miehen kanssa, niin hän ei löydä vanhempiaan. Esmeralda on siis orpo. Hän on myös hyvin viaton, melko yksinkertainen ja välillä ajattelematon. Esmeraldan mielestä ulkokuori on sisintä tärkeämpää. Silti välillä Esmeralda yllättää, ja hän kohtelee muita ihmisiä lempeästi ja auttaa heikoimpiaan. Minua ärsyttävä piirre Esmeraldassa on se, että hän pyörtyilee kirjassa jatkuvasti! Ei kukaan oikeasti pyörry noin usein! Esmeraldan kanssa kaduilla esiintyy hänen lemmikkivuohensa Djali, joka on mielestäni kirjan herttaisin ja paras hahmo. Muita kirjassa esiintyviä henkilöitä ovat Rotankolon erakko, joka on mustalaisia vihaava nainen, kapteeni Febus, joka on tyttöjä liehittelevä komistus, ja Clopin Troillefou, joka on yksi mustalaisten kuninkaista.

Victor Hugon kirjassa on jotenkin todella synkkä tunnelma. Pariisia ei kuvata todellakaan kiiltokuvakaupunkina, vaan kirjailija keskittyy lähinnä sen ruman, maanläheisen Pariisin kuvailuun. Vicrot Hugo myöskin kritisoi oikeastaan kaikkia ihmisluokkia. Frollon mielipuolisuus ja halut on kritiikkiä kirkkoa kohtaan, Febuksen komeus ja ylimielisyys kritiikkiä armeijaa kohtaan, Gringoiren huolettomuus ja typeryys kritiikkiä taiteilijoita (myös Hugoa itseään!) kohtaan ja Esmeraldan yksinkertaisuus kritiikkiä naisten hullutuksia, tai peräti kokonaisia naisia kohtaan. Kirjan yhdessä kappaleessa kerrotaan Ludvik XI:sta, ja kappale kritisoi vahvasti kuningasta ja valtiota kohtaan. Hugon kirja on siis kritiikkiä kritiikin perään! Ainoa hahmo, jonka tekemisiä ei mielestäni kritisoida, on Quasimodo. Tämä voisi siis tehdä kellonsoittajasta kirjan päähenkilön. Quasimodon tarina kertoo meille, että kauneinta on se, mitä löytyy ihmisen sisältä, ei se, miltä ulkokuori näyttää. Tätä opetusta vahvistaa myös komean Febuksen moukkamainen käytös, ja uskossaan vahvana olevan Frollon julma käytös. 

Olen sanonut, etten käsittele näissä kirja-analyyseissä eroja kirjoista inspiroituneisiin Disneyn elokuviin. Nyt minun pitää kuitenkin sanoa, että Notre Damen kellonsoittaja on mielestäni Disneyn elokuvista se, joka eroaa kaikkein eniten alkuperäisteoksestaan! Kaikki hahmot ovat hyvin erilaisia näiden kahden formaatin välillä ja juonta on muuteltu todella radikaalisti. Toisaalta pitäähän sitä muutella, jos aikuisten kirjasta ollaan tekemässä lapsille sopivaa elokuvaa. Ainoa kohta, mikä minusta vastaa elokuvassa kirjan tapahtumia, on Frollon laulu Helvetin liekit. Laulussa kuvataan hyvin Frollon sisäistä kamppailua uskon ja halujen välillä. Disneyn elokuvan tuntevana kirjaa oli tosi mukava lukea, sillä lukiessa sai koko ajan vertailla, millä tavalla kirja ja elokuva eroavat toisistaan. Suosittelenkin kirjan lukemista täysi-ikäisille lukijoille. Aluksi kirja vaikuttaa todella tylsältä, mutta loppua kohti jännitys tiivistyy ja kirjaa suorastaan ahmii!