Sivumäärä: Kahdessa kirjassa yhteensä 277
Valmistusvuosi: 1894 ja 1895
Kuvittaja: J. Lockwood Kipling ja W.H. Drake
”It was seven o’clock of a very warm evening in the Seeonee hills when
Father Wolf woke up from his day’s rest, scratched himself, yawned, and spread
out his paws one after the other to get rid of the sleepy feeling in their
tips.”
Syvä huokaus. Se on ensimmäinen
reaktio, mikä minulla tulee, kun kuulen puhuttavan Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta. Sain Viidakkokirjan lainaan sedältäni vuoden
2014 kesällä. Aloin lukea sitä vuoden 2015 alussa, ja oikeastaan koko viime
vuosi (2015) minulla meni taistellessa kirjan kanssa. Sain kirjan lainaan
englanninkielisenä versiona, enkä ole tähänkään päivään mennessä löytänyt
kirjasta suomenkielistä versiota asuinpaikkakuntani kirjastosta. Sedältä
lainaamani kirja sisältää kuusi Rudyard Kiplingin teosta: The Jungle Book, The Second Jungle Book, Just So Stories, Puck of
Pook’s Hill, Stalky & Co. ja Kim.
Kirjoista neljä kertoo Intian viidakoiden eläimien tarinoita, kun taas kahden (Puck of Pook’s Hill ja Stalky & Co.) tapahtumat
sijoittuvat Englantiin. Tai näin ainakin olen käsittänyt. Kaksi ensimmäistä
kirjaa luettuani päätin antaa periksi loppukirjan suhteen, vaikka kirjan kesken
jättämisestä tulee minulle aina huono omatunto.
Miksi en sitten pitänyt Rudyard
Kiplingin kirjoista? Rudyard Kiplingin Viidakkokirja
julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1894, Toinen
viidakkokirja vuonna 1895. Lukemaani versiota mainostetaan kannessa
”unabridgeg”, eli kirja on lyhentämätön. Ja sen kyllä huomaa. Kipling maalailee
lukijan eteen todella tarkkoja kuvauksia viidakosta, mutta välillä tämä kuvaus
menee vähän liian pitkälle. Tapahtumien lihottamista ja jonkun hahmon ajatuksia
pitkitetään välillä monen sivun verran! Tämä sinällään ei vielä haittaisi,
mutta kun kaikki on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla englannilla. Suomalaisen lukijan
keskittyminen herpaantuu todella helposti, eikä kirjaan tarttuminen ole
helppoa. Kirjaa lukiessa tarina vie kuitenkin monesti mukaansa, mutta vaikka
tarina olisikin hyvä, vie edellä mainitsemani syyt hohdon kirjan lukemisesta
tehden siitä pakkobullaa.
The Jungle Book ja The Secong
Jungle Book ovat keskenään hyvin samanlaisia kirjoja. Molemmat kertovat
tarinoita viidakosta tai muualta maailmasta eri hahmojen näkökulmista. Väliä ei
ole sillä, onko kertoja ihminen, eläin vai jokin ihmisen ja eläimen välimuoto. Jokainen
tarina kestää yhden kappaleen verran, ja jotkut tarinoista jäävätkin
irrallisiksi kirjan muista kertomuksista. Kirjan kappaleissa kerrotaan mm.
eskimoista, valkoisesta hylkeestä, ilkeästä krokotiilista, elefanteista ja
mangustista nimeltä Rikki-tikki-tavi. Kaikki kirjan kappaleet alkavat ja
loppuvat aina ”lauluun” - tai kirjan sivuilta ilman melodiaa kuultuna käsitän
laulut runoiksi. Punaisena lankana kirjoissa näyttäytyy viidakossa kasvaneen
Mowglin tarina, johon palataan aina uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisessä
kirjassa kerrotaan Mowglin kasvamisesta viidakossa: kuinka susiperhe kasvatti
hänet, kuinka hän yritti löytää paikan ihmisten kylästä siinä kuitenkaan
onnistumatta ja kuinka hän tappoi tiikeri Shere Khanin. Toisessa viidakkokirjassa Mowglin tarinaa jatketaan, ja siinä
kerrotaan, kuinka Mowgli elää viidakossa susilauman johtajana hyökäten milloin
kenenkin vihollisen kimppuun. Toisessa kirjassa nähdään myös takaumia Mowglin
elämästä viidakossa lapsena. Kirja loppuu siihen, kun Mowgli palaa takaisin
ihmisten joukkoon tällä kertaa jääden sinne ilmeisesti pysyvästi.
Rudyard Kiplingin kirjoittaman Viidakkokirjan tapahtumat ja hahmot
eroavat melko selkeästi Disneyn Viidakkokirja-klassikosta.
Kirjassa Mowgli todellakin kasvaa susien huomassa, ja hänestä tulee jopa
susilauman johtaja. Kirjan Mowgli esitetään paljon eläimellisemmäksi ja
julmemmaksi Disneyn versioon verrattuna. Kirjan sivuilla moni hahmo saakin
surmansa, ja Mowgli on osallisena usean eläimen kuolemaan, esimerkiksi tiikeri
Shere Khanin. Shere Khan kulkee viidakossa Mowglin lapsuudesta asti, ja tiikeri
vihaa poikaa koko tuon ajan, mutta viidakon lait (joita kirjassa esitellään
ties kuinka monesti) estävät tiikeriä hyökkäämästä ihmispojan kimppuun.
Tapettuaan tiikerin Mowgli vielä nylkee sen, ja vie tiikerin taljan esille ”neuvoston
kivelle” (council rock). Tällainen käytös ei sovi Disneyn puhtoiselle
Mowglille. Elokuvan lailla kirjassakin Mowglin neuvonantajina toimivat Baloo ja
Bagheera. Molemmat ovat kuitenkin kirjassa yhtä viisaita ja keskenään
samankaltaisia isähahmoja; Baloo ei ole samanlainen ”viidakon pahin pummi” kuin
elokuvassa. Kirjassa Mowgli jopa viihtyy enemmän Bagheeran kanssa. Kirjassa
Kaa-käärme on myös yksi Mowglin ystävistä ja opettajista, vaikka ensimmäisellä
tapaamiskerralla Kaa meinaakin syödä Mowglin. Hathi-elefantti on kirjassa
viidakon viisain eläin, eli aivan toisenlainen kuin Disneyn animaatiossa.
Elokuva ja kirja taasen esittävät apinat samanlaisina, sillä molemmissa apinat
ovat viidakon alhaisinta lajia, joita ei viidakon lait koske.
Viidakkokirja-kirja eroaa suuresti Disneyn Viidakkokirja-elokuvasta. Suuri eroavaisuus on myös ainakin minun
kohdallani kirjan ja elokuvan mielenkiinnon-asteessa. Uskon, että Viidakkokirja olisi varmasti paljon
mieluisampaa lukemista suomeksi, joten jos aiotte kirjan lukea, suosittelen
hankkimaan sen omalla äidinkielellänne. Vaikka kirja ei mitään unelmalukemista
ollutkaan, niin odotan nyt kahta kauheammalla innolla huhtikuussa ensi-iltaan
tulevaa Disneyn uutta, näyteltyä versiota Viidakkokirjasta.
On mielenkiintoista nähdä, mukaileeko elokuva enemmän kirjaa vai Disneyn
animaatiota.
