Disney-keräilijän opas

Yli vuosi sitten (vai peräti kaksi vuotta sitten...?) sain Disney-keräilijän opas -kirjan vanhemmiltani joululahjaksi. Luin sen jo vuosi (tai kaksi) sitten läpi, ja kirja on vain odottanut vuoroaan kuvaamiselle ja esittelylle. Uusia Disney-aiheisia kirjoja joululahjaksi saatuani päätin, että tämä kirja pitää esitellä ennen kuin ajattelenkaan uusien esittelyä. Joten tässäpä on Jukka Vesterisen kirjoittama kirja, Disney-keräilijän opas. Kirjassa esitellään kaikkia mahdollisia Disney-aiheisia keräilykuvia ja kylkiäisiä, mitä suomalaisten karkkien, purukumien, limsapullojen yms. mukana on tullut 1930-luvulta 90-luvulle asti. Kirjassa ei siis esitellä leluja, elokuvia tai kirjoja. Elintarvikkeiden mukana tulleita keräilysarjoja esitellään vuosikymmenittäin. 7. luvussa puhutaan ulkomaisista ja suomalaisista keräilijöistä, sekä siitä, miten Disney-kulttuuri vaikuttaa arkikieleemme hannuhanhina ja tupuhupulupu-ketjuina. 8. luvussa puhutaan keräilijöistä yleisesti ja ihan kirjan lopussa on listattu tuoteluettelot keräiltävistä kylkiäisistä. Disney-keräilijän opas sisältää todella paljon kuvia esittelemistään kylkiäisistä, ja näitä kuvia on ihana tutkia. Varsinkin, kun kuvista tunnistaa, että "tuota limpparia olen lapsena juonut" tai "tuo Roope-setä -rahalipas meillä on joskus ollut". Omaan Disney-harrastukseeni ei kuulu keräilykuvien hankkiminen, mutta tästä huolimatta luin kirjan innoissani. Vesterinen oli kirjoittanut tekstit todella mielenkiintoisesti ja uppouduin kirjan keräilymaailmaan täysin.

Tämä oli minusta hieno määritelmä keräilijästä. Ja itse kuulun keräilijöihin tiettyjen kategorioiden suhteen.

SOK:n suklaalevyn kääreissä Mikki pääsi seikkailemaan ympäri Suomen maan! Mahtavaa!

Tällainen meilläkin oli! Ellei peräti kaksin kappalein!

Kirjan lopussa on monen sivun mittainen tuoteluettelo kaikista Disney-aiheisista elintarvikkeiden valmistajilta vuosilta 1937-1992.

Disney-keräilijän opas on esitelty myös Keräilijän Keitaassa, käy kurkkaamassa jos innostuit kirjasta!

Live action -elokuvat 1.

Rinki tinki tinki -blogini puolella kyselin toukokuussa, millaisia tekstejä lukijat toivoisivat minun sinne kirjoittavan. Eräs toiveista kuului näin: "Mitä jos arvioisit Disney live action elokuvia sitä mukaa kun niitä tässä tulee?" Pitkällisen pohdinnan tuloksena päätin, että Rinki tinki tinki keskittyy pelkästään animaatioelokuviin, mutta tätä Ihmeiden aukiota pidän blogina, jossa voin käsitellä kaikkia muita Disney-aiheita. Niinpä päätin toteuttaa lukijatoiveen täällä, ja kirjoitella täällä lyhyehköjä mielipidekirjoituksia Disneyn uusista ja vanhoista live action -elokuvista. Rinki tinki tinkin puolella oli kuitenkin lisäksi tällainen kysymys: "Voisitko kertoa mitkä ovat kaikki saduista tehdyt "näytellyt" Disney elokuvat. Liisa Ihmemaassa ja peilimaassa sekä Cinderella ja Pahatar on. Mutta kuuluuko Metsästäjä ja Lumikki tähän sarjaan? Mitä muita on?" Päätinpäs, että lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja kirjoittelen tässä tekstissä kaikista näkemistäni näytellyistä Disneyn live action -elokuvista, joista on jo oma versionsa animaatioklassikkojen joukossa. 

101 dalmatialaista (1996)

101 dalmatialaista on mielestäni melko unohdettava tapaus. Olen nähnyt elokuvan kokonaisuudessaan vain kerran, pari vuotta sitten. Muistan kyllä lapsena alkaneeni katsomaan elokuvaa, mutta pitäneeni sitä niin tylsänä, etten ole jaksanut katsoa sitä loppuun asti. Tämä on aivan nurinkurista, sillä 101 dalmatialaista on ilmiselvästi lapsille suunnattu, ei aikuisille. Elokuvan vitsit ovat lapsellisia ja fyysisissä tapahtumissa verbaalisten sijaan, esimerkiksi koira puree kidnappaajaansa takapuolesta tai rosvo tippuu lampeen jäätyen täysin.

101 dalmatialaisen juoni on yksinkertainen, ja kulkee aikalailla samoja reittejä pitkin kuin Disneyn animaatioklassikossa. Ihmiset ovat vain saaneet tässä live action -elokuvassa suuremman roolin dalmatialaisiin nähden. Elokuvan dalmatialaiset eivät osaa puhua. Minusta tämä on hyvä ratkaisu, sillä monesti oikeiden eläinten puhumaan laittaminen näyttää vain kököltä. Saamme kuitenkin koirien ajatuksista selvän heidän ilmeitään ja kehonkieltään katsomalla. Koirat itsessään ovat todella suloisen näköisiä, koiranpennut varsinkin. Pääosan elokuvassa tekee Cruella de Viliä esittävä Glenn Close, joka esittää hyvin julmaa ja hullua turkkien rakastajaa. Minusta on hauskaa, kuinka hahmon vaatekaappi koostuu erilaisten mustavalkoisten eläinten kuoseista (esim. seepra, lumitiikeri, lumileopardi), jolloin dalmatialaiset ovat ymmärrettävä jatkumo mustavalko-manialle. Cruellan kätyreitä, Jasperta ja Jespertä elokuvassa näyttelee Hugh Laurie ja Mark Williams. Hugh Laurien hassua roolisuoritusta on hauska seurata, kun hänet tuntee paremmin vakavampihenkisestä roolistaan Tohtori Housena. Myös Mark Williams on minulle tutumpi vakavampana herra Weasleynä. Anitan ja Rogerin hahmot jäävät varjoon rosvojen karisman edessä - tosin näin käy myös alkuperäisessä klassikossa.

101 dalmatialaista on kesy ja mitäänsanomaton elokuva. Minusta elokuvassa ei ole mitään ihmeellistä, mutta kyllä sen pystyy katsomaan läpi. Parasta antia elokuvassa ovat Glenn Closen upea näyttelijänsuoritus sekä dalmatialaisten söpöilyt. Elokuva ei kuitenkaan pääse lähellekään alkuperäisen animaatioklassikon tunnelmaa. Ilmeisesti 101 dalmatialaista menestyi aikoinaan kuitenkin hyvin lippukassoilla, sillä se sai jatko-osan vuonna 2000 (102 dalmatialaista). Itse en ole jatko-osaa nähnyt. Jos antaisin 101 dalmatialaiselle kouluarvosanan asteikolla nelosesta kymppiin, saisi se numeron 6,5.

Liisa Ihmemaassa (2010)

Liisa Ihmemaassa on hyvin omituinen elokuva. Jos alkuperäistä kirjaa, animaatioklassikkoa ja tätä live action -elokuvaa vertailee keskenään, huomaa niiden kaikkien olevan omia tapauksiaan. Toki kaikissa eri tarinan muodoissa toistuu tietyt samat kuviot, kuten Liisan putoaminen kaninkoloon ja Irvikissan ja Hatuntekijän esiintyminen, mutta kaikki tarinat ovat tunnelmaltaan erilaisia. Live action -elokuvan voi tosin nähdä olevan jatkoa aiemmille Liisan seikkailuille, sillä uudessa elokuvassa Ihmemaan asukit ja Liisa muistelevat koko ajan aikoja, jolloin Liisa vieraili kaninkolossa ensimmäisen kerran. Vuoden 2010 live action -elokuva erottuu muista Liisa-formaateista synkkyydellään. Herttakuningatar hallitsee Ihmemaata tyrannimaisin ottein, ja animaatiosta sekä kirjasta poiketen kaikki Ihmemaan asukkaat tuntuvat kärsivän tästä. Liisasta yritetään tehdä elokuvassa sankareiden sankaria, kun aikaisemmissa versioissa hän on ollut lähinnä vain ihmettelemässä Ihmemaan meininkiä.

Mainitsin alussa, että pidän Liisa Ihmemaassa -elokuvaa omituisena. Omituisuus johtuu mielestäni tietokoneanimaatiosta ja efekteistä. Hahmot ja koko Ihmemaa näyttävät jotenkin vääristyneiltä, synkiltä ja groteskeilta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä elokuvan ohjaaja on Tim Burton, jonka elokuvat ovat yleensä tyyliltään synkkiä ja jopa goottimaisia. Liisaa elokuvassa näyttelee Mia Wasikowska, joka tuli roolinsa myötä kansainvälisesti tunnetusti näyttelijäksi. Wasikowska näyttelee Liisan roolin uskottavasti. Hullua Hatuntekijää elokuvassa näyttelee Johnny Depp, jonka roolisuoritus on kanssa hyvä... mutta jo elokuvan ilmestymisaikoihin minua ärsytti se, kuinka Johnny Depp tuntui olevan useissa rooleissaan samantyyppinen henkilö. Saksikäsi Edward, Jack Sparrow, Hullu Hatuntekijä, Tonto, iso paha susi ja jopa Sweeney Todd ovat kaikki kajaalisilmäisiä, pörrötukkaisia, hiukan hassahtaneita miehiä. Olisi kiva nähdä Deppiä välillä toisenlaisessa roolissa - mutta onneksi edellä mainitut eivät ole hänen ainoita roolituksiaan, vaan väliin mahtuu toisenkinnäköistä Deppiä. Liisa Ihmemaassa -elokuvassa näyttelee myös Anne Hathaway Valkoisena kuningattarena ja Helena Bonham Carter Punaisena kuningattarena, ja minusta molemmat kuningattaret ovat loistavia - toinen on raaka, julma ja itsekäs, kun taas toinen on liiankin elegantti ja empaattinen.

Liisa Ihmemaassa on otteessaan pitävä, ihmeellisyyksiä sisältävä seikkailuelokuva. Vaikka paketti tuntuu olevan koossa, on minulla tunne, että elokuva ei ole täydellinen. Siitä puuttuu se jokin, joka tekee elokuvasta hurmaavan, ja jonka takia ihastun elokuvaan silmittömästi. Kyllähän Liisaa Ihmemaassa katsoo mielellään, mutta miksikään suosikikseni se ei ole noussut. En ole myöskään nähnyt elokuvalle tänä vuonna ilmestynyttä jatko-osaa, Liisan seikkailut Peilimaailmassa. Liisa Ihmemaassa ansaitseekin minulta siis arvosanakseen keskiverron 7.

Maleficent - Pahatar (2014)

Odotin aikoinani Maleficent-elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Pettymykseni oli suuri nähtyäni elokuvan. Olin odottanut, että elokuva kertoo Prinsessa Ruususen tapahtumat Pahattaren silmin. Maleficentissa Pahatar ei kuitenkaan ole sellainen paha, millaisena hänet animaatioklassikossa nähdään. Pahattaresta on tehty väärinymmärretty uhri, ja hänen kirouksensa prinsessalle on pelkkä kostotoimenpide Pahattarelle itselleen tehdystä vääryydestä. Olisin odottanut, että pahatar olisi ollut "kaiken pahuuden rakastajatar", ja olisimme nähneet hänet hykertelemässä julmien suunnitelmiensa parissa. Odotin myös, että tarina olisi kulkenut samaa rataa Disney-klassikon kanssa. Pettymykseni oli suuri siis senkin kannalta, että juoni ei ollut ollenkaan samanlainen. Pahatar asuu metsässä, ei linnassa, haltijatarkummit ovat täyskaheleita eikä Pahatar itse edes muutu lohikäärmeeksi! Olen elokuvan nähnyt vain kerran, mutta pettymykseni oli sen verran suuri, etten sitä kovin helposti toista kertaa katso.

Edellisessä kappaleessa purin ilmoille pettymykseni Maleficentia kohtaan, mutta on elokuvassa paljon hyvääkin. Elokuvan erikoistehosteet ovat kaunista katseltavaa kaikkine metsän eliöineen ja Pahattaren lentonäytöksineen. Pidän myös Auroran näyttelijän, Elle Fanningin, suorituksesta. Fanningia on moitittu elokuvassa huonoksi, mutta minusta hänen esiintymisensä on ihanan valoisa ja ihmetteleväinen. Sen sijaan Angelina Jolien suorituksessa ei ole minusta pahemmin kehumista. Jolie on mielestäni koko ajan ilmeetön ja tylsä. Muiden näyttelijöiden suoritukset ovat ihan ok, ei niistä oikein keksi hyvää tai huonoa sanottavaa. Täytyy vielä mainita, että pidän siitä, kuinka elokuvan alussa näkyvä Walt Disney Studiosin linna ei ole se perinteinen, vaan elokuvassa muutenkin nähtävä Stefanuksen linna. Tällaiset muokatut yksityiskohdat tuovat elokuvaan viimeistellyn vaikutelman.

Maleficent oli minulle siis pettymys (jos se ei tule edellisistä kappaleista ilmi). En ymmärrä, miksi elokuvalle tehdään jatko-osaa; mistä jatko-osan tarina voisi edes kertoa? Samalla toivon myös, että tulevasta Cruella de Vil -elokuvasta tehtäisiin pahismaisempi, eikä Cruellaa nähtäisi siinä uhrina. Olen kuitenkin melko varma, että jos katsoisin Maleficentin toisen kerran, voisi elokuva vaikuttaa minusta paremmalta. Odotukseni elokuvaa kohtaan olisivat jo valmiiksi matalalla, joten se voisi jopa vaikuttaa hyvältä! Ja viihdyttävä fantasiaelokuvahan Maleficent on, jos jättää omat haaveet elokuvasta huomiotta. 6

Cinderella - Tuhkimon tarina (2015)

Maleficent oli jättänyt suuhuni pahan maun Disneyn live action -elokuvien suhteen, joten menin katsomaan Cinderellaa pienellä varauksella. Varaus oli kuitenkin turha, sillä Cinderella iski minuun ja lujaa: elokuva oli mielestäni aivan mahtava! Maleficentin kanssa jäin kaipaamaan sitä, ettei elokuva yhtään muistuttanut animaatioklassikkoa. Cinderella taas kulkee juuri samoja reittejä Disney-klassikon kanssa, ja vaikka elokuvien samanlaisuus voi joistain tuntua tylsältä, minut se hurmasi täysin. Cinderellaa katsoessa tuli siis nostalginen olo, vaikka elokuva olikin ihan uunituore. Tuhkimoa elokuvassa esittää Lily James, ja James on ihanan herkkä ja aidonoloinen Tuhkimona. Komeaa prinssiä näyttelee Game of Thronesista tuttu Richard Madden, ja prinssin hahmo saa enemmän syvyyttä kuin animaatio-prinssi. Pahaa äitipuolta näyttelee aina upea Cate Blanchett, ja hän on saanut hahmoon sopivassa suhteessa pahuutta, mutta myös marttyyrimaisuutta. Suuren esiintymisen pienessä roolissa tekee Helena Bonham Carter, joka esittää Tuhkimon haltiakummia.

Monet kritisoivat sitä, kuinka animaatio-Tuhkimossa Tuhkimon hiiriystävillä on niin suuri rooli, ja kuinka he ovat koko ajan äänessä. Minua hiirten suuri rooli ei ole koskaan haitannut. Hiiriä ei kuitenkaan näytetä niin paljon Cinderellassa. Tietokoneella tehdyt hiiret eivät myöskään puhu, mikä on vain hyvä. Puhuvat eläimet live action -elokuvissa ovat yleensä huono ratkaisu. Cinderellan puvustus on aivan satumaista, ja varsinkin Tuhkimon tanssiaispuku on upea! Myös Tuhkimolla lopussa nähtävä häämekko on ihana, vaikka mekkoa ei elokuvassa pitkään näytetäkään. Ainoa asia, mistä en Cinderellassa pitänyt, oli suurherttuattaren juonittelut. Suurherttuatar yhdisti voimansa ilkeän äitipuolen kanssa. Tästä olisi pitänyt syntyä jotain mahtavaa, mutta ilkeily-yritykset jäivät puolitiehen tehden liitosta turhan.

Pidän kovasti siitä, miten paljon Cinderella muistuttaa Disney-animaatiota Tuhkimosta. Tämänkin elokuvan olen nähnyt vain yhden kerran, mutta se olisi ehdottomasti omaksi ostettavan väärti. Cinderellan tarina on täydellinen, sen maailma on täynnä taikaa ja näyttelijäsuoritukset osuvat nappiin. Toivon, ettei elokuvalle tehdä jatkoa, sillä niin monet Disneyn live action -elokuvat tuntuvat saaneen itselleen ainakin yhden jatko-osan. Cinderella loppuu onnellisesti, ja kuten jo sanoin, niin tarina on tuollaisenaan täydellinen. 10

Viidakkokirja (2016) 

Viidakkokirja on Liisan seikkailut Peilimaailmassa -elokuvan jälkeen uusin Disneyn live action -elokuvista. Viidakkokirja tuli teattereihin keväällä, ja pitihän minun käydä se katsomassa varsinkin sen jälkeen, kun olin lukenut Rudyard Kiplingin alkuperäisen teoksen (jota olen täällä blogissa arvostellut aiemmin). Lähdin mielenkiinnolla katsomaan, oliko live action -elokuva tehty Disneyn animaatioklassikon vai Kiplingin teoksen pohjalta. Odotin elokuvan olevan enemmän kirjan kuin animaation tyylinen, ja olin oikeassa. Elokuva oli kirjan lailla synkkä, eikä siinä ollut sellaista iloa ja huolettomuutta kuin animaatioversiossa - tosin kaikki animaation mahtavat laulut olivat päässeet elokuvaan mukaan muodossa tai toisessa! Elokuva ei kuitenkaan mukaillut täysin kirjaakaan, vaan seikkailu oli aivan uusi. Ehkäpä Viidakkokirjaan valittiin siis parhaat palat niin kirjasta kuin klassikostakin.

Viidakkokirjassa nähdään vain yksi ihmisnäyttelijä. Nuori Neel Sethi tekee aivan loistavan suorituksen Mowglina! Pisteitä korottaa vielä se, että kaikki muut hahmot ovat tietokoneella tehtyjä eläimiä, eli Sethi on luultavasti joutunut näyttelemään yksin vihreiden muovipallojen kanssa, joiden päälle viidakon eläimet tietokoneella animoitaisiin. Tietokoneanimaatio on uskottavan näköistä, ja elokuvaa katsoessa minä ainakin uskon, että Mowgli kävelee ihan oikeassa viidakossa ja juttelee ihan oikeiden eläinten kanssa. Vaikka olen muiden elokuvien kohdalla kritisoinut sitä, että ihmisten kanssa elokuvissa puhuvat eläimet ovat kökköjä, niin Viidakkokirjassa tämä puhe tuntuu täysin luontevalta. Eläimistä on tehty luonteeltaan Disneyn animaatioklassikon kaltaisia, mikä on ihan hyvä valinta. En tosin pitänyt siitä, että kuningas Louiesta on tehty jättiläisapina! Louie on nyt aivan liian pelottava, ei ollenkaan animaatiossa esiintyvä vitsikäs itsensä! Kaa esiintyy elokuvassa myös harmittavan vähän, olisin halunnut nähdä käärmeen luikertelua enemmän. Shere Khan on hurjan julma tiikeri, ja lopputaistelussa minä ainakin jännitän kovasti Mowglin onnistumisen puolesta.

Viidakkokirja on minusta todella onnistunut versio Mowglin tarinasta. Siinä on yhdistetty Kiplingin kirjan synkkyyttä ja animaatioklassikon huumoria kivalla tavalla. Viidakkokirja on kaiken lisäksi ollut niin tuottoisa elokuva, että sille ollaan suunnittelemassa jo nyt jatkoa! Viidakkokirjalle on kuitenkin helppo tätä jatkoa tehdä, sillä viidakossa riittää seikkailuja, ja Kiplingin kirjassakin on vielä monia käsittelemättömiä seikkailuja Mowglille. Innolla menen jatkoakin varmasti tulevaisuudessa katsomaan. 9


Yllä olevat elokuvat ovat siis kaikki Disneyn tekemät live action -versiot "saduista tehdyistä" elokuvista, jotka olen itse nähnyt. Lumikki ja metsästäjä tai Kerro, kerro kuvastin eivät kuulu tähän "sarjaan". Jos haluatte tietää enemmän Disneyn tulevista live action -elokuvista, joista on tehty jo animaatioklassikko, tutustukaa Paulan kirjoittamaan tekstiin.

 

Siinäpäs olivat ensimmäiset live action -elokuvien arvosteluni. Kertokaahan mielipiteenne: Onko tämä hyvä ratkaisu, että käsittelen yhdessä tekstissä monta elokuvaa lyhyesti läpi? Vai pitäisikö minun keskittyä aina yhteen elokuvaan? Hirveän paljon pidempiä mielipidekirjoituksia en elokuvista halua kirjoitella, mutta pitäisikö pituutta lisätä vähän vai oliko pituus nyt hyvä? Entäs mitä mieltä te olette kyseisistä elokuvista, onko mielipiteenne samoja kanssani? Lueskelen palautetta ja mielipiteitä mielelläni! :)

(Julistekuvat otettu osoitteesta: www.impawards.com)

Disney-postikortit

Disney-kokoelmaani kuuluu myös pieni kasa postikortteja. Kortit ovat niin nättejä, että ne ovat saaneet näköalapaikan työpöytäni yläpuolelta. Niinpä aina, kun kirjoittelen tietokoneella blogeihin Disney-tekstejä, voin hakea inspiraatiota postikorttien kuvista. :) Osan korteista olen saanut siten, kuten kortteja yleensä saadaan: joku on lähettänyt ne minulle, yleensä syntymäpäiväkortiksi. Osan korteista olen kuitenkin ostanut itse ihan oman seinäni iloksi.

Yläpuolella olevat dalmatialaiset ja kahden alapuolella olevan kuvan kortit olen ostanut itse Turun kauppahallista. Ainakin ennen muinoin Turun kauppahallissa oli pieni myymälä, joka myi suomalaisaiheiden matkamuistojen lisäksi vanhaa sarjakuva-tavaraa. Myynnissä oli mm. Betty Boob -mukeja, Tintti-julisteita ja hirveä määrä Disney-aiheisia postikortteja, pieniä patsaita ja joulukoristeita. Itse ostin myymälästä aina vain postikortteja ja pinssejä niiden alhaisten hintojen takia. En ole nyt suunnilleen kahteen vuoteen käynyt Turun kauppahallissa, eli en tiedä, onko myymälä vielä paikallaan. Mutta jos suuntaatte Turkuun päin, niin käykää ihmeessä tsekkaamassa kauppahallin puolelta mahdollisia Disney-herkkuja!

Yläpuolella olevan kuvan korteista Topi ja Tessu on ostettu vielä Turun kauppahallista. Viidakkokirja- ja Wall-E -kortit olen saanut eräältä kaveriltani synttärikorteiksi. Kaunotar ja Kulkuri -kortin on taas eräs toinen kaverini lähettänyt minulle ulkomailta, en nyt muista, mistä päin Eurooppaa. 

Yllä olevan rivin korteista vanhin on ehdottomasti dalmatialaiskortti, kuten siinä komeilevasta numerostakin näkee. Olen saanut sen oikeasti täyttäessäni 8 vuotta! Leijonakuningas 2 -kortin äitini osti oman valintani mukaan jostain kirjakaupasta ala-asteella ollessani. Ihaa-kortin olen saanut ylä-asteella synttärikortiksi. Kaikki alarivissä olevat kortit olen taas saanut yliopisto-opiskeluaikoinani synttärikorteiksi. 

Alla on vielä kuva, jossa kortit komeilevat seinälläni.

Hamstraatko sinä Disney-aiheisia postikortteja? Tai onko sinulla tapana ostaa postikortteja ihan vain itsellesi koristeeksi johonkin? Minä voin vastata molempiin kysymyksiin: kyllä!

The Jungle Book + The Second Jungle Book -kirja-analyysi

Kirjoittaja: Rudyard Kipling
Sivumäärä: Kahdessa kirjassa yhteensä 277
Valmistusvuosi: 1894 ja 1895
Kuvittaja: J. Lockwood Kipling ja W.H. Drake

”It was seven o’clock of a very warm evening in the Seeonee hills when Father Wolf woke up from his day’s rest, scratched himself, yawned, and spread out his paws one after the other to get rid of the sleepy feeling in their tips.” 

Syvä huokaus. Se on ensimmäinen reaktio, mikä minulla tulee, kun kuulen puhuttavan Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta. Sain Viidakkokirjan lainaan sedältäni vuoden 2014 kesällä. Aloin lukea sitä vuoden 2015 alussa, ja oikeastaan koko viime vuosi (2015) minulla meni taistellessa kirjan kanssa. Sain kirjan lainaan englanninkielisenä versiona, enkä ole tähänkään päivään mennessä löytänyt kirjasta suomenkielistä versiota asuinpaikkakuntani kirjastosta. Sedältä lainaamani kirja sisältää kuusi Rudyard Kiplingin teosta: The Jungle Book, The Second Jungle Book, Just So Stories, Puck of Pook’s Hill, Stalky & Co. ja Kim. Kirjoista neljä kertoo Intian viidakoiden eläimien tarinoita, kun taas kahden (Puck of Pook’s Hill ja Stalky & Co.) tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Tai näin ainakin olen käsittänyt. Kaksi ensimmäistä kirjaa luettuani päätin antaa periksi loppukirjan suhteen, vaikka kirjan kesken jättämisestä tulee minulle aina huono omatunto. 

Miksi en sitten pitänyt Rudyard Kiplingin kirjoista? Rudyard Kiplingin Viidakkokirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1894, Toinen viidakkokirja vuonna 1895. Lukemaani versiota mainostetaan kannessa ”unabridgeg”, eli kirja on lyhentämätön. Ja sen kyllä huomaa. Kipling maalailee lukijan eteen todella tarkkoja kuvauksia viidakosta, mutta välillä tämä kuvaus menee vähän liian pitkälle. Tapahtumien lihottamista ja jonkun hahmon ajatuksia pitkitetään välillä monen sivun verran! Tämä sinällään ei vielä haittaisi, mutta kun kaikki on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla englannilla. Suomalaisen lukijan keskittyminen herpaantuu todella helposti, eikä kirjaan tarttuminen ole helppoa. Kirjaa lukiessa tarina vie kuitenkin monesti mukaansa, mutta vaikka tarina olisikin hyvä, vie edellä mainitsemani syyt hohdon kirjan lukemisesta tehden siitä pakkobullaa. 

The Jungle Book ja The Secong Jungle Book ovat keskenään hyvin samanlaisia kirjoja. Molemmat kertovat tarinoita viidakosta tai muualta maailmasta eri hahmojen näkökulmista. Väliä ei ole sillä, onko kertoja ihminen, eläin vai jokin ihmisen ja eläimen välimuoto. Jokainen tarina kestää yhden kappaleen verran, ja jotkut tarinoista jäävätkin irrallisiksi kirjan muista kertomuksista. Kirjan kappaleissa kerrotaan mm. eskimoista, valkoisesta hylkeestä, ilkeästä krokotiilista, elefanteista ja mangustista nimeltä Rikki-tikki-tavi. Kaikki kirjan kappaleet alkavat ja loppuvat aina ”lauluun” - tai kirjan sivuilta ilman melodiaa kuultuna käsitän laulut runoiksi. Punaisena lankana kirjoissa näyttäytyy viidakossa kasvaneen Mowglin tarina, johon palataan aina uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan Mowglin kasvamisesta viidakossa: kuinka susiperhe kasvatti hänet, kuinka hän yritti löytää paikan ihmisten kylästä siinä kuitenkaan onnistumatta ja kuinka hän tappoi tiikeri Shere Khanin. Toisessa viidakkokirjassa Mowglin tarinaa jatketaan, ja siinä kerrotaan, kuinka Mowgli elää viidakossa susilauman johtajana hyökäten milloin kenenkin vihollisen kimppuun. Toisessa kirjassa nähdään myös takaumia Mowglin elämästä viidakossa lapsena. Kirja loppuu siihen, kun Mowgli palaa takaisin ihmisten joukkoon tällä kertaa jääden sinne ilmeisesti pysyvästi. 

Rudyard Kiplingin kirjoittaman Viidakkokirjan tapahtumat ja hahmot eroavat melko selkeästi Disneyn Viidakkokirja-klassikosta. Kirjassa Mowgli todellakin kasvaa susien huomassa, ja hänestä tulee jopa susilauman johtaja. Kirjan Mowgli esitetään paljon eläimellisemmäksi ja julmemmaksi Disneyn versioon verrattuna. Kirjan sivuilla moni hahmo saakin surmansa, ja Mowgli on osallisena usean eläimen kuolemaan, esimerkiksi tiikeri Shere Khanin. Shere Khan kulkee viidakossa Mowglin lapsuudesta asti, ja tiikeri vihaa poikaa koko tuon ajan, mutta viidakon lait (joita kirjassa esitellään ties kuinka monesti) estävät tiikeriä hyökkäämästä ihmispojan kimppuun. Tapettuaan tiikerin Mowgli vielä nylkee sen, ja vie tiikerin taljan esille ”neuvoston kivelle” (council rock). Tällainen käytös ei sovi Disneyn puhtoiselle Mowglille. Elokuvan lailla kirjassakin Mowglin neuvonantajina toimivat Baloo ja Bagheera. Molemmat ovat kuitenkin kirjassa yhtä viisaita ja keskenään samankaltaisia isähahmoja; Baloo ei ole samanlainen ”viidakon pahin pummi” kuin elokuvassa. Kirjassa Mowgli jopa viihtyy enemmän Bagheeran kanssa. Kirjassa Kaa-käärme on myös yksi Mowglin ystävistä ja opettajista, vaikka ensimmäisellä tapaamiskerralla Kaa meinaakin syödä Mowglin. Hathi-elefantti on kirjassa viidakon viisain eläin, eli aivan toisenlainen kuin Disneyn animaatiossa. Elokuva ja kirja taasen esittävät apinat samanlaisina, sillä molemmissa apinat ovat viidakon alhaisinta lajia, joita ei viidakon lait koske. 

Viidakkokirja-kirja eroaa suuresti Disneyn Viidakkokirja-elokuvasta. Suuri eroavaisuus on myös ainakin minun kohdallani kirjan ja elokuvan mielenkiinnon-asteessa. Uskon, että Viidakkokirja olisi varmasti paljon mieluisampaa lukemista suomeksi, joten jos aiotte kirjan lukea, suosittelen hankkimaan sen omalla äidinkielellänne. Vaikka kirja ei mitään unelmalukemista ollutkaan, niin odotan nyt kahta kauheammalla innolla huhtikuussa ensi-iltaan tulevaa Disneyn uutta, näyteltyä versiota Viidakkokirjasta. On mielenkiintoista nähdä, mukaileeko elokuva enemmän kirjaa vai Disneyn animaatiota.  

Viidakkokirja - kultainen kirja

Tammen kultaiset kirjat ovat varmasti kaikille tuttuja kirjoja.  Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä tiedä, että kultaiseen kirjasarjaan on kuulunut myös Disneyn tarinoita. Nykyään julkaistavissa Tammen kultaisen kirjasarjan -kokoelmakirjoissa ei kuitenkaan mainitakaan Disneyn kirjoja, saati että ne olisivat uusintapainoksissa mukana. Wikipedian mukaan syynä on tekijänoikeustaistelut, mutta Wikipedian mukaan Disneyn kultaisista kirjoista ei ole otettu uusintapainoksia vuoden 1985 jälkeen, mutta minun kirjani on ainakin painettu 90-luvulla. 2000-luvulla en ole kuitenkaan enää näitä Disneyn versioita nähnyt. 

Minulle on ostettu lapsena suuri kasa Tammen kultaisia kirjoja, ja oikeastaan kaikki kultaisista kirjoistani ovat Disneyn tarinoita. Niinpä nähdessäni pari vuotta sitten kultaisten kirjojen kokoelmateoksen hämmästyin, kun en tuntenut sieltä juuri mitään tarinoita. Ensimmäisenä Disneyn kultaisista kirjoista esittelyyn pääsee Viidakkokirja -elokuvan kirjasovitus. Kirjan kuvat ovat mielestäni ihania, varsinkin alapuolella oleva tarinan aloituskuva. Kuvat on piirretty tarkasti elokuvan tyyliä mukaillen. Tarinaa sen sijaan on vähän lyhennetty, esimerkiksi Mowglin ja Baloo-karhun ystävystymisestä kerrotaan vain yhdessä lauseessa. Tarina on kuitenkin näin lyhennettynä sopivan pituinen perheen pienimmillekin lapsille.

Soundtrackit 2.

Toinen soundtrack -osioni esittelee kaksi levyä, Aladdinin ja Viidakkokirjan soundtrackit. Olen ostanut molemmat levyt CDON.comista vuosi sitten syksyllä. Molemmat levyt ovat englanninkielisiä soundtrackejä.

Aladdin -soundtrack vie kuuntelijan arabilaiseen tunnelmaan. Aladdinin kansilehtinen ei ole kirjamaisesti avattava, vaan se on yhtä pötköä oleva taitettava lehdykkä. Kansilehteen on kuitenkin saatu kaikkien levyn kappaleiden sanat ja pari kuvaa Aladdinista ja Jasminesta taikamaton kyydissä. Kansilehtisessä olevat kuvat ovat mielestäni huonoja. Ne olisi olleet paljon parempia, jos ne olisi otettu kuvakaappauksena suoraan elokuvasta. Tosin silloin kansilehtisenkin olisi ehkä pitänyt olla kirjamainen. Itse taidan pitää kirjamaisista kansilehtisistä enemmän, sillä ne on jotenkin helpompi ottaa käsiin muovien välistä. Soundtrackin levyssä on ihana, arabi-tyylinen kuvio, ja levynpaikan kohdalle on ihanasti valittu pyöreä, levyn muotoa jäljittelevä kuu, jonka edestä taikamatto lentää. Pointsit näistä! 

Itse levyltä löytyy kaikki laulut ja taustamusiikit elokuvasta, mutta niiden lisäksi levyltä voi kuunnella lauluja, joita ei valittukaan lopulliseen Aladdin -elokuvaan. Näitä poistettuja lauluja ovat levyn lopussa olevat demot Proud of Your Boy ja High Adventure. Mielestäni High Adventure on todella iskevä ja hyvä biisi. Levyn toinen kappale, Legend of the Lamp, on taas pelkästään puhetta. Kappaleessa katukauppias-kertoja kertoo elokuvassakin esiintyvät tarinan alkuasetelmat. Mielestäni paras laulettu laulu on A Whole New World, ja paras instrumentaali on Marketplace.

Viidakkokirja -elokuvan soundtrackiltä kuuluu ihana vanhanaikaisuus, sillä alkaahan elokuvallakin olla ikää vajaat 50 vuotta. Suurin osa Viidakkokirjan soundtrackin kuvituksesta ei ole kuvakaappauksia Disneyn klassikosta lukuunottamatta pieniä kuvia sivujen reunoilla (kuten toiseksi alimmaisesta kuvasta näkyy). Levyn kuvitus on kuitenkin paljon luontevamman näköinen kuin Aladdinin, sillä Aladdinin levyssä hahmot ovat jotenkin liian erilaisen näköisiä elokuvaan verrattuna. Aladdinin tapaan myös Viidakkokirjan levynpaikan kohdalla on ihana, pyöreähkö kuva, jossa Baloo ja Bagheera saapastelevat kahdestaan viidakossa. Levyn kansilehtinen on kirjamainen, ja siitä löytyy paljon upeita kuvia ja kaikkien kappaleiden sanat.

Viidakkokirjan laulut ovat mielestäni melko aliarvostettuja. Itsellänikin tulee kuunneltua paljon Kaunottaren ja Hirviön, Leijonakuninkaan, Pocahontasin ja Aladdinin lauluja, mutta vanhempien elokuvien, niinkuin Viidakkokirjan laulut jäävät vähemmälle kuuntelulle. Viidakkokirjan soundtrackin laulut saavat kuitenkin aina hymyilemään, ja niistä onkin vaikeaa valita, mikä olisi se paras! Kaikissa lauluissa on omat kivat vibansa. Ehkä hieman muita parempi laulu on Apinalaulu eli I Wan'na Be Like You. Levyltä löytyy siis kaikki elokuvan laulut ja instrumentaalit, mutta myös elokuvasta poistetut laulut Aladdinin tapaan. Näiden lisäksi levyn kappale numero 17 on säveltäjien, Shermanin veljesten haastattelu, missä he kertovat, miksi tietty kappale poistettiin elokuvasta ja mitä mieltä he ovat elokuvaan jääneistä kappaleista. Tämä yhtäkkinen levyn keskellä alkava puhetulva hämäsi minut ensimmäisellä kuuntelukerralla, enkä ole oikein vieläkään päässyt kuuntelemaan haastattelua ajatuksen kanssa. Mielestäni elokuvasta poistetut kappaleet kuulostavat vähän oudoilta, joten on ihan hyvä, että elokuvaan valittiin ne kappaleet, mitkä siinä nyt on!