Narnian tarinat

C.S. Lewisin seitsemänosainen kirjasarja Narnian tarinoista oli lapsuudessa sitä parasta proosaa, mitä pystyin kuvittelemaan. Olen pitkään miettinyt, että haluaisin lukea kirjat uudestaan, mutta siihen ei ole ollut aikaa, kun opiskelujen puolesta luettavaa isketään koko ajan lisää nenän eteen. Narnian maailma kuitenkin houkutteli, joten päätin nyt tammikuussa katsoa Disneyn studion 2000-luvulla tuottamat pari Narnian elokuvaa uudestaan.

Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005)

Velho ja leijona kertoo neljästä Pevensien sisaruksesta, jotka lähetetään maaseudulle pakoon Lontoon pommituksia vuonna 1940. Professori Kirken (Jim Broadbent) kartanosta sisaruksista nuorimmainen, Lucy (Georgie Henley), löytää lumotun vaatekaapin, josta hän pääsee seikkailemaan fantasiamaailmaan, Narniaan. Narniassa Lucy tapaa ystävällisen fauni-Tumnuksen (James McAvoy), joka kertoo, että maata tyrannisoi ilkeä Valkea Velho (Tilda Swinton). Palatessaan Narniasta professorin kartanoon oikeassa maailmassa aikaa ei ole kulunut yhtään, eivätkä Lucyn sisarukset usko hänen päässeen vaatekaapin kautta mihinkään. Eipä aikaakaan, kun Lucyn veljet Edmund (Skandar Keynes) ja Peter (William Moseley) sekä sisko Susan (Anna Popplewell) pääsevät yhdessä Lucyn kanssa Narniaan, ja siitä alkaa heidän suuri seikkailunsa, johon kuuluu muun muassa puhuvia eläimiä, joulupukki, nymfejä, kentaureja ja ihmeellinen leijona Aslan. 

Velho ja leijona on oikein puhdas fantasiaseikkailu, joka paukauttaa ruudulle eteen koko ajan toinen toistaan ihmeellisempiä tapahtumia ja olioita. Vaikka elokuvan valmistumisesta on kulunut aikaa tänä vuonna 14 vuotta, ovat erikoistehosteet vanhentuneet yllättävän vähän. Elokuva saikin aikanaan Oscar-pystin parhaasta maskeerauksesta, ja oli ehdolla myös erikoistehosteiden sekä äänityksen kategorioissa. Näyttelijävalinnat ovat mielestäni osuneet nappiin tämän elokuvan kohdalla. Etenkin Tilda Swinton vakuuttaa julmana ja tunteettomana Valkeana velhona. Elokuvan musiikit ovat myös kauniita ja tunnistettavia. 

Velho ja leijona hurmasi minut täysin vuonna 2005, mutta nyt en päässyt aivan samanlaiseen hurmioon elokuvaa katsoessani. Ehkäpä elokuva onkin enemmän nuorelle katsojakunnalle suunnattu, eikä se anna enää varttuneemmalle katsojalle mitään uutta. Toki Velhosta ja leijonasta (kuten muistakin Narnian tarinoista) on bongattavissa vaikka millä mitalla kristinuskon symboliikkaa, mutta ne kerran tajuttuaan ei uudet katselukerrat anna oikein muuta kuin oivan sukelluksen fantasiamaailmaan. Ja onhan elokuva kaunista katsottavaa. Annankin elokuvalle arvosanaksi kokonaisen 8.

Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (2008)

Pevensien neljä sisarusta pääsevät takaisin Narniaan, ja sinne päästyään huomaavat, että heidän edellisestä vierailustaan on Narniassa aikaa kulunut 1300 vuotta - vaikka lapset eivät ole vanhentuneet juuri yhtään. Heidän vanha linnansa on raunioina, ja narnialaiset joutuvat piilottelemaan metsässä telmarilaisia. Telmarilaisten prinssi Kaspian (Ben Barnes) on joutunut valtaa tavoittelevan setänsä (Sergio Castellitto) salamurhayrityksen kohteeksi. Prinssi onkin paennut linnasta ja liittoutunut vanhojen narnialaisten kesken. Pevensien sisarukset saapuvat auttamaan Kaspiania tämän taistelussa setäänsä vastaan.

Prinssi Kaspian on Narnian elokuvista se, jossa minua häiritsee eniten elokuvan eroavaisuus alkuperäiseen kirjaan verrattuna. Elokuvantekijät ovat ottaneet paljon taiteellisia vapauksia, ja se ärsyttää minua todella paljon. Eniten minua ärsyttää jostain syystä se, että kirjassa prinssi Kaspian on kuvattu vaaleahiuksiseksi pojaksi, ja elokuvassa hän on tummatukkainen nuorukainen. XD (Mutta on elokuvassa siis paljon kohtauksia, joita kirjasta ei löydy ollenkaan.) Erikoistehosteiltaan ja maskeeraukseltaan elokuva jatkaa samaa vahvaa linjaa kuin Velho ja leijona, ja Narnian maailma näyttää uskottavalta. Elokuva ei kuitenkaan juonellisesti ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä - toisaalta kirjanakin Prinssi Kaspian on minusta ehkä se heikoin Narnian tarinoista, joten syy ei ole pelkästään elokuvantekijöissä. Fantasiaseikkailussa on kuitenkin paljon hyvää, joten elokuva saa arvosanaksi 7.


Narnian tarinoista on ilmestynyt myös kolmas elokuva; Kaspianin matka maailman ääriin, mutta kyseinen elokuva ei ole enää Disneyn tekemä. Prinssi Kaspian -elokuva menestyi taloudellisesti sen verran huonosti, että Disney päätti jättäytyä pois sarjan tekijätiimistä. Kaspianin matka maailman ääriin ilmestyi vuonna 2010 Foxin tuottamana, ja voinen mainita, että elokuva on minusta onnistuneempi kuin edeltäjänsä, ja antaisin sille arvosanaksi 8. Narnian tarinoista on ilmestynyt kuitenkin seitsemän kirjaa, eikä lopuista neljästä ole tehty elokuvia. Elokuvasarjan oikeudet myytiin viime vuonna Netflixille, joka on aloittanut tekemään elokuvaa sarjan neljännestä kirjasta nimeltä Hopeinen tuoli. Ehkä jonain päivänä näemme siis kaikki Narnian tarinat elokuvamuodossa.

Risto Reipas ja Nalle Puh

Sain VIHDOIN JA VIIMEIN käytyä elokuvateatterissa katsomassa Disneyn live action -elokuvan Risto Reipas ja Nalle Puh. Odotin elokuvaa kuin kuuta nousevaa siitä lähtien, kun sain kuulla, että pääosassa nähdään ah-niin-ihana Ewan McGregor. Odotukseni oli pitkä, ja vielä pidemmältä se tuntui, koska elokuva sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo elokuussa, mutta Suomessa vasta lokakuussa. Aikataulu- ja raha-ongelmien takia pääsin näkemään elokuvan vasta tänään - eikä odotukseni ollut onneksi turha!

Risto Reipas ja Nalle Puh oli aivan valloittava elokuva! Elokuva kertoo siitä, kuinka Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi ja unohtanut Puolen hehtaarin metsän asukit. Asukkaat eivät tätä sulata, varsinkaan Nalle Puh, joka tuntuu kadottaneen myös pehmolelu-ystävänsä metsän sisällä. Risto Reipasta kaivattaisiin hätiin. Aikuinen Risto Reipas (Ewan McGregor) asuu tätä nykyä Lontoossa vaimonsa Evelynin (Hayley Atwell) ja tyttärensä Madelinen (Bronte Carmichael) kanssa. Ristolle työ näyttää olevan perhettä tärkeämpää, vaikka hän kovin koittaa muuta väittää. Kyseessä olisi siis hyvin perinteinen perhe-elokuvan tarina, jossa lapsi tekee kaikkensa saadakseen vanhempansa tajuamaan, mikä elämässä olisi kaikista tärkeintä, ja pelkästään ihmishahmoja miettimällä elokuvan juonta voi pitää hyvinkin kliseisenä. Onneksi mukana on Nalle Puh ja muut Puolen hehtaarin metsän asukkaat, jotka muuttavat kliseisen elokuvan ihmeelliseksi ja uuden tuntuiseksi seikkailuksi! 

Puolen hehtaarin metsän asukkaat on animoitu todella näyttävästi, ja he näyttävät sopivan maailmaan kuin valettu. Itse en ainakaan kyseenalaistanut hahmojen realistisuutta kertaakaan elokuvan aikana - vaikka he puhuvia pehmoleluja olivatkin. Poikkeuksina tästä oli Pöllö ja Kani, jotka olivat yllättäen oikeita eläimiä, eivät pehmoleluja. Tämä oli mielestäni hauska yksityiskohta, joka tavallaan alleviivasi hahmojen "totisuutta". Kaikki Puolen hehtaarin metsän asukkaat olivat ihania omia itsejään, millaisena olemme heidät tottuneet näkemään Disney-animaatioissa ja A.A. Milnen kirjoissa. Nalle Puh laukoi varsinkin todella kovia filosofisia viisauksia elokuvan aikana. Itse Puolen hehtaarin metsä taas oli tapahtumapaikkana minusta jotenkin rujo ja välillä jopa pelottava. Se ei ollut niin "puhtoinen" ja seikkailemaan houkuttelevan näköinen kuin Disneyn animaatioissa, mutta tämä ehkä johtui vain metsän realistisuudesta. Silti minulle ei tullut niin turvallinen olo katsoa hahmojen seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä kuin ennen. 

Pakko minun on verrata Risto Reipas ja Nalle Puh -elokuvaa Disneyn Nalle Puh -animaatioihin, muutenkin kuin vain metsän ja hahmojen osalta. Minusta oli aivan mahtavaa, kuinka tähänkin elokuvaan oli otettu mukaan kirja, jonka sivuilta tarina lähti käyntiin, ja jonka sivuille tarina loppui. Elokuvan alussa pitkiä tapahtumajaksoja kerrottiin nopeasti kirjan sivujen kuvituksen avulla, mikä oli mielestäni loistava ratkaisu. Elokuvan taustamusiikkina soi välillä myös tuttuja teemoja Nalle Puhin animaatioista - ja oli parasta, kun Tiikeri pääsi laulamaan Oon mä ainoa -laulunsa! Samankaltaisuuksista huolimatta elokuva oli kuitenkin aivan uusi Nalle Puh -tarina siinä mielessä, että Risto Reipas oli kasvanut aikuiseksi, ja kävivät Nalle Puh ystävineen välillä Puolen hehtaarin metsän ulkopuolellakin seikkailemassa! Tämä oli minusta mahtavaa, sillä tuntuu, että monet Nalle Puh -animaatiot alkavat toistaa samaa kaavaa seikkailujensa suhteen. Kiva siis nähdä tuoreita tuulahduksia ystävysten elämästä. :) 

Risto Reipas ja Nalle Puh oli mielestäni siis aivan loistava elokuva, joka sai katsojan todellakin hyvälle tuulelle! Itse kävin katsomassa elokuvan sen verran myöhään, että minun oli "pakko" katsoa elokuvan dubattu versio - olisin halunnut nähdä elokuvan alkuperäisine englanninkielisine äänineen. Suomenkieliset äänet eivät vain sopineet kaikille näyttelijöille - etenkin Giles Winslow Jr. ääni Antti Pääkkösen suusta kuultuna kuulosti todella väärälle (oikea näyttelijä Mark Gatiss). Dubatun version katsomisessa oli tosin se etu, että näki ja kuuli lapsikatsojien reaktiot teatterissa. Monelle heistä elokuva tuntui olevan liian pitkä, ja kysymyksiä elokuvan pituudesta kuului toistuvasti, kuten myös lasten hermostunutta liikkumista. Lapsia nauratti "yksinkertaiset" asiat ihanasti, ja erään heistä mielestä elokuvan alussa näkyvä linna (Disneyn logo) kertoi siitä, että nyt oli alkamassa Frozen! :) Elokuvan aikana minun päätäni myös siliteltiin takana istuvan lapsikatsojan toimesta, mikä ei tuntunut ollenkaan ärsyttävältä (hänen äitinsä tosin kielsi aina, ettei muiden päihin saa koskea). Oli miten oli, annan Risto Reippaalle ja Nalle Puhille arvosanaksi numeron 9! Kannattaa käydä katsomassa tai vuokrata elokuva itselleen sen ilmestyttyä! 

(Kuva on otettu osoitteesta: www.impawards.com) 

(Ja hupsista, huomasinpas, että en ole tänne blogiin kirjoittanut aikoihin. Kamerassani on kyllä kuvia Disney-tavaroista, jotka minun on tarkoitus esitellä blogissa, kunhan saan kuvat ensin siirrettyä koneelle!)

Solo: A Star Wars Story

Toukokuun lopussa ensi-iltansa sai uusin Star Wars -elokuva. Solo: A Star Wars Storysta kirjoitettiin kovasti ennen elokuvan ensi-iltaa, koska sen tuotannossa oli niin paljon vaikeuksia. Esimerkiksi elokuvan ohjaaja vaihtui kesken kaiken, ja tämän takia elokuvaa piti uudelleenkuvata paljon. Itse en näiden tietojen takia ollut kovin innoissani elokuvasta: ja voiko Han Solosta kertovasta tarinasta olla edes innoissaan, jos päähenkilöä ei esitä itse Harrison Ford? ;) Tällä viikolla on uutisoitu, että elokuva tulee näillä näkymin jäämään tappiolle jopa 50 miljoonaa dollaria (!) tehden siitä ensimmäisen Star Wars -elokuvan, joka jää miinuksen puolelle. Itse kävin elokuvan katsomassa kuitenkin (tietenkin!) teatterissa, mutta vasta viime sunnuntaina, puolitoista viikkoa ensi-illan jälkeen. 

HUOM! Arvostelu SISÄLTÄÄ spoilereita!!!!

Solo: A Star Wars Story kertoo alkuperäisestä Tähtien sota -trilogiasta tutun Han Solon tarinan. Elokuva tapahtuu ennen alkuperäistä trilogiaa (ja Rogue Onea) ja esiosa-trilogian jälkeen. Elokuvan alussa pääsemme Han Solon kotiplaneetalle Corellianiin, jossa Han (Alden Ehrenreich) ja hänen tyttöystävänsä Qi'ra (Emilia Clarke) yrittävät päästä pakoon orjuudesta kohti parempaa elämää. Täytyy sanoa, että näiden kahden välinen romanssi ei vakuuta minua yhtään. Tunneside hahmojen välillä ei tunnu uskottavalta, ja olen Sanlen kanssa samaa mieltä siitä, että elokuva olisi toiminut mainiosti ilman rakkaustarinaa: kaksikon kemia olisi toiminut paremmin vaikkapa lapsuudenystävyytenä. Han pääsee pois Corellianista ja tästä alkaa hänen suuri seikkailunsa. Han törmää Tobias Beckettiin (Woody Harrelson), josta tulee hänelle eräänlainen mentori. Hän kohtaa Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta tutun Lando Calrissianin (Donald Glover), joka on minusta elokuvan hahmoista onnistunein. Landon mukana kulkee droidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge), joka vaatii droideille tasa-arvoa muiden eliöiden kanssa. L3-37 on toisaalta todella hauska hahmo, mutta toisaalta taas todella ärsyttävä. Han Solon jälkeen tärkein hahmo elokuvassa on kuitenkin Chewbacca, jota näyttelee suomalainen Joonas Suotamo! Hyvä Suomi! Suotamo on onnistunut roolissaan hyvin, ja Chewien sekä Han Solon välillä kehittyvää ystävyyttä on mukava seurata. Jotenkin tämäkin suhde loppujen lopuksi jätti minut kylmäksi, ja olisin kaivannut parin ystävyydelle vielä pidempää kehitysaikaa. 

Solo: A Star Wars Story alkaa minusta hyvin, ja kohtaukset Corelliassa ja Mimbanilla ovat mielenkiintoista seurattavaa. Elokuva alkoi kuitenkin menettää minun kohdalla mielenkiintoaan Han Solon lähtiessä Beckettin matkaan ryöstämään coaxiumia junasta, ja tästä lähtien elokuva huononi silmissäni koko ajan loppua kohti. Elokuva tuntui minusta välillä jopa pitkäveteiseltä, ja porukan seikkaillessa Kesselin kaivoksissa sain tehdä tosissani töitä, etten nukahtaisi! Vaikka kello oli siinä vaiheessa ehkä kolme sunnuntai-iltapäivällä!!! Mikä elokuvasta sitten teki huonon?

1. En uskonut, että Alden Ehrenreich on Han Solo. Ehrenreich oli toki tehnyt perusteellista työtä käyttääkseen Harrison Fordin eleitä ja ilmeitä elokuvassa, mutta ne eivät riittäneet. Elokuva olisi saattanut olla mielestäni onnistuneempi, jos päähenkilö olisi ollut kuka tahansa muu, joku ennestään tuntematon Star Wars -hahmo, vaikka tarina olisikin ollut sama. 

2. En pitänyt myöskään Qi'rasta yhtään. Hahmo oli mielestäni aivan liian sekava: katsoja ei saanut selville, onko hän hyvis vai pahis vai siltä väliltä. Hahmon motiivit jäivät myös ainakin minulle etäisiksi. Vanhoissa Star Warseissa pidän siitä, kuinka mustavalkoinen niiden maailma on: hyvikset ovat hyviä ja pahikset pahoja. Solossa ja The Last Jedissä mustavalkoiseen maailmaan on tungettu harmaan sävyjä, ja se pistää minun silmääni tosi pahasti. "Ovatko hyvät hyviä ja pahat pahoja, jos tapahtuu NÄIN?" -ajatusmaailma ei sovi minun mielestäni Star Wars -maailmaan ollenkaan. Muihin elokuviin kyllä, ja onhan se hyvä että maailmaa ei näytetä mustavalkoisena... mutta Star Wars -maailma voisi silti minusta pysyä fiktiivisen hyvän ja pahan konkreettisena temmellyskenttänä.

3. Elokuva jätti minut kylmäksi, enkä pystynyt samaistumaan hahmojen päämäärään. Musiikki oli mielestäni liian hidasta, eikä siitä tullut jännittynyt olo. Lisäksi tuntui siltä, että seikkailu on jo nähty, ja osa kohtauksista tuntui hyvinkin tutuilta. 

4. Toisaalta elokuvaa katsoessa olo tuntui siltä, että elokuva vaatisi täydellistä Star Wars -universumin tietoutta. Tuntui, että moni asia saattoi olla viittaus johonkin kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ja itselle tuli tunne, että elokuvan täysi ymmärtäminen vaatisi täydellistä taustatietoutta kaukaisesta galaksista. Tästä pääsemmekin viimeiseen ärsytyksen kohtaan....

5. DARTH MAUL!!!!!!!!!!!! Minua ärsyttää suuresti, kuinka hänet on nyt tuotu elokuvissakin eloon!!!! Darth Maul on tuotu henkiin aiemmin ainakin televisiosarjassa ja sarjakuvissa, ja silloin asia ei ole ärsyttänyt minua, koska sarjakuvat eivät mielestäni kuulu viralliseen Star Wars -kaanoniin. Nyt Darth Maul on kuitenkin herätetty henkiin myös elokuvissa, ja se on mielestäni huutava vääryys!!! Tämä tekee Obi-Wanin (lempihahmoni...) teon Qui-Gon Jinnin kuoleman puolesta täysin tyhjäksi, vaikka toisaalta se myös vähentää yhden murhan Obi-Wanin omaltatunnolta. Lisäksi Darth Maulin piti elokuvassa oikein esitellä kaksiteräistä valomiekkaansa.... MIKSI IHMEESSÄ HÄN LAITTAISI VALOMIEKAN PÄÄLLE JUTELLESSAAN HOLOPROJEKTORISSA YHTEISTYÖKUMPPANINSA KANSSA!?!??! Ei noiden kasvojen kanssa tarvitsisi enää leveillä: Darth Maul on tarpeeksi pelottava muutenkin ilman valomiekkaansa! Ja luulenpas katsojien ymmärtävän ilman miekan punaisia teriä, että kyseessä todellakin on sama Darth Maul. Ärrin murrin!!! Jään kytemään tänne ärsytykseni kanssa. 

Herranen aika, tästähän meinaa tulla pelkkä valitusteksti. Siksipä tuonkin elokuvan positiiviset asiat esiin näin loppuun. Chewbacca ja Lando olivat tosiaan onnistuneita hahmoja. Oli siistiä nähdä kuuluisa sabacc-peli, jossa Han voittaa Millenium Falconin Landolta, vaikka mielenkiintoisempi peli olisi varmasti ollut, jos olisi osannut sen säännöt. Elokuva oli visuaalisesti myös aivan upea, ja oli hienoa nähdä erilaisia planeettoja. Visuaalisesti paras kohta oli minusta kuitenkin Kesselin reitillä oleva tähtisumu (vai mikä lieneekään se sumu ollut): erityisesti Imperiumin laivaston näkeminen sumussa oli pahaenteistä mutta ah-niin-upeaa! Kesselin reitillä ollut gravitaatiokaivo ja jättikokoinen avaruushirviö olivat myös todella upean näköisiä! 

Täytyy todeta, että Solo: A Star Wars Story ei valitettavasti ollut minusta onnistunut elokuva, ja se valitettavasti ansaitsi kaikki negatiiviset odotukseni elokuvaa kohtaan. Star Wars: The Last Jedin arvostelussani sanoin The Last Jedin olevan huonoin Star Wars -elokuva, mutta kyllä nyt Solo vei sen huonoimman elokuvan pystin. :( Arvosanaksi elokuva saa kouluasteikolla numeron 7, koska huonoista puolista huolimatta oli elokuva ihan viihdyttävä ja ainakin tunteita herättävä. XD Mikäli haluat lukea positiivisemman arvion elokuvasta, lue Joonatanin arvostelu tästä.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Avengers: Infinity War

Marvelin uusin, mahtipontisin ja valtavin elokuva sai ensi-iltansa tällä viikolla. Kävin katsomassa elokuvan mieheni kanssa torstaina, ja tässäpä pientä pohdintaa elokuvasta. Olen yrittänyt pitää arvostelun spoilerivapaana, mutta jos et halua ihan varmasti tietää elokuvasta mitään etukäteen, niin älä lue tätä. 

Avengers: Infinity War on Marvelin elokuvauniversumin kymmenen vuoden matkan huipennus, johon kaikki aiemmat Marvelin supersankarielokuvat ovat johtaneet Iron Manista (2008) lähtien. Elokuva kertoo siitä, kuinka superpahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä itselleen ikuisuuskiviä muokatakseen niillä universumia, ja Avengers-ryhmä (Kostajat) yrittää estää Thanoksen aikeet. Elokuvassa nähdään supersankareita kaikista Marvelin elokuvauniversumin elokuvista: Iron Man, Kapteeni Amerikka, Hulk, Thor, Starlord, Doctor Strange, Spiderman... Käsissä on sillisalaatin ainekset, joilla saisi tehtyä epämääräisen ja pinnalliseksi jäävän elokuvan. Mielestäni kaikki sankarit saivat kuitenkin elokuvassa hyvin ruutuaikaa, eikä elokuva ollut niin sekava, kuin mielestäni vaikkapa The Avengers oli. Katsoja tuntee tässä vaiheessa kaikki sankarit hyvin, joten hahmoja ei tarvinnut esitellä, vaan osa hahmoista pystyi nousemaan jopa seuraavalle tasolle hahmokehityksessään. Siksipä onkin niin tärkeää, että ennen Infinity Warin katsomista on nähnyt edelliset Marvelin elokuvauniversumin 19 elokuvaa. Hahmojen tuntemisen suhteen myös juonenkäänteet vaativat monin paikoin edellisiin elokuvaan perehtymistä. 

Elokuva ei siis mielestäni ollut sekava suuresta hahmomäärästään huolimatta. Juoni kulki samanaikaisesti monessa eri paikassa pitkin universumia, mutta tämä tapahtumapaikasta toiseen hyppiminen ei ollut mielestäni häiritsevää. Elokuvan tunnelma vaihtui myös hyppimällä tunteesta toiseen: yhdessä kohtaa sai nauraa ja toisessa itkeä. Avengers: Infinity War on huumoripitoisista kohtauksista huolimatta vakavampi ja synkempi elokuva kuin edelliset Marvelin elokuvat. Jo elokuvan ensiminuuteilla asetetaan elokuvalle synkkä tunnelma, kun esitellään, miten voimakas ja paha hahmo Thanos on. Katsoja tietää alusta asti, ettei kukaan sankareista ole turvassa. Niinpä elokuvan ajan saa oikeasti jännittää lempparihahmojensa puolesta. Elokuvan dramaattisimpia hetkiä ei kuitenkaan mielestäni pohjustettu tarpeeksi, eikä surullisiin tunnelmiin jäädä vellomaan, joten tämä normaalisti niin helposti kyynelehtivä tyttö ei itkenyt kertaakaan elokuvan aikana. Nauraa sain kuitenkin useasti. 

Infinity Warissa eniten ruutu-aikaa hahmoista saa Thanos, joka tuntuu alusta asti todelliselta mahtiviholliselta. Thanoksen suunnitelmat tuntuvat kauheudestaan huolimatta ihan ymmärrettäville. Pohdin elokuvan ajan, että toivottavasti maapallon suurvaltioiden johtajat eivät näe elokuvaa, sillä heidän voisi kuvitella ottavan Thanoksen suunnitelmista mallia... Thanoksesta kuoriutuu elokuvan aikana kivan moniulotteinen hahmo. 

Infinity War oli uskomattoman eeppinen elokuva, jossa nähtiin toinen toistaan massiivisempia taisteluja. Elokuva oli visuaalisesti upeaa katsottavaa, ja oli mahtavaa nähdä, miten uudetkin Marvelin elokuvien supersankarit pääsivät osaksi Avengers-joukkiota. Aina uuden supersankarin tullessa ruudulle kuultiin taustamusiikissa supersankarin omassa elokuvassa kuultu musiikkiteema, joka liittää elokuvan auditiivisellakin tasolla edellisiin supersankarielokuviin. Tunnistettavimpia teemoja olivat tietysti Guardians of the Galaxy- ja Black Panther -elokuvien musiikit. Elokuvassa en pitänyt siitä, miten sukupuolisidonnaisia jotkut osat taisteluista olivat. James Bondeissakin minua ärsyttää aina se, jos naiset laitetaan taistelemaan naisia ja miehet miehiä vastaan. Black Widow saisi hyvin laitettua kampoihin Thanoksen miespuolisille apureillekin. :P

Avengers: Infinity War oli hyvä elokuva, jonka katsomisesta nautti (melkein) jokaisella elokuvan minuutilla. Elokuvan nähtyä katsoja jää ihmettelemään, mitä juuri tuli katsottua. Pohdiskelevin mielin jää odottamaan, milloin jatkoa seuraa, sillä elokuva jää todellakin todelliseen cliffhangeriin. Elokuva ei ollut kuitenkaan mikään loistavin tapaus Marvelin elokuvauniversumin leffojen joukosta, joten annan elokuvalle arvosanaksi 8:n. 

Ja toteanpas vielä loppuun, että suosikikseni Avengersien supersankareista on noussut parin viime elokuvan aikana Thor, itse asiassa miehen hiustenleikkuun myötä. Suosikkiasemaan mies ei ole varmasti päässyt hyvän ulkonäkönsä perusteella (kröh kröh...), vaan siksi koska on vain niin siisti ja voimakas ukkosen jumala. Kuka on sinun suosikkisi Avengerseista? 

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Black Panther

Kävin perjantaina katsomassa Marvelin uusimman supersankarielokuvan, Black Pantherin, alkavan talvilomani kunniaksi. Black Panther oli ensi-illassa jo yli viikko sitten (16.2.), ja sitä on erityisesti USA:n suunnalta hehkutettu ensimmäisenä mustien supersankarielokuvana. Tässäpä minun ajatuksiani elokuvasta. 

Black Panther kertoo Marvelin sarjakuvien supersankarista, Mustasta pantterista, joka on oikealta henkilöllisyydeltään Wakandan kuningas T'Challa. Black Panther esiteltiin ensimmäistä kertaa yleisölle jo elokuvassa Captain America: Civil War, jossa hahmon motiiveja ja taustatarinaa jo selitettiin. Black Pantherin juonen ymmärtää kuitenkin vallan hyvin, vaikka Civil Waria ei olisi nähnyt. Ensimmäinen kosketukseni Black Pantheriin tuli juurikin Civil Warista. Hahmo ei ollut minulle milläänlailla tuttu, toisin kuin vaikka Spiderman tai Batman, jotka ovat olleet tietoisuudessani jo lapsuudesta asti. Olikin kiva nähdä supersankarielokuva, jossa hahmosta ei tiennyt mitään etukäteen. (Enpä minä kyllä ennen uusia Marvelin elokuvia ole tiennyt mitään monesta muustakaan supersankarista, kuten Thorista, Ironmanista tai Captain Americasta. Nyt tuntuu hassulta, ettei noita hahmoja tuntisi.) 

Black Pantherissa T'Challa (Chadwick Boseman) valitaan oikeutetusti Wakandan kuninkaaksi. T'Challa on kuitenkin myös supersankari Black Panther, ja elokuvan aikana hän tasapainoilee kuninkuuden ja supersankariuden välillä. ...vai tasapainoileeko? Kaikki edelliset kuninkaat ovat olleet myös Black Panthereita, ja T'Challa vain jatkaa tätä samaa linjaa. Korjaankin lausettani: T'Challa yhdistää luonnostaan kuninkuuden ja supersankariuden toisiinsa, mutta hän kamppailee elokuvan aikana siitä, mitä hänen tulisi kuninkaana/supersankarina tehdä. T'Challan valinta Wakandan todellisen luonteen paljastamisesta maailmalle mietityttää katsojaakin, sillä paljastuksessa ja salassapidossa on molemmissa omat hyvät puolensa. Sain elokuvan aikana sen käsityksen, ettei T'Challa salaisi superminäänsä muilta, vaan kaikki (ainakin kaikki wakandalaiset) tietävät, kuka Black Panther oikeasti on. Wakanda on upea afrikkalainen maa ja kaupunki: Afrikan maisemat ovat upeita, mutta myös itse kaupunki on silmänruokaa yhdistelmässään modernia ja perinteistä afrikkalaista arkkitehtuuria. Tämä yhdistelmä pätee myös moneen muuhun asiaan elokuvassa: ihmisten vaatteet ovat perinteisiä mutta silti ei-niin-perinteisiä, ja musiikkiin on saatu yhdistettyä loistavasti afrikkalaiset rytmit. Tuntuu, että viimeisimmissä Marvelin elokuvissa on panostettu nimenomaan musiikkiin (esim. Thor: Ragnarök), ja se kannattaa. Black Pantherin taustamusiikit ovat upeita!

Vaikka elokuvan päähenkilö onkin Black Panther, tuntuu minusta, että T'Challaa suuremman roolin elokuvassa saivat sen vahvat naishahmot. Marvelia on kritisoitu siitä, että sen elokuvissa naiset jäävät maskuliinisten supersankareiden jalkoihin, mutta niin ei käy todellakaan Black Pantherissa. Vahvimman roolin vetää Wakandan naissoturi Okoye (Danai Gurira), joka nostaa käsitteen "isänmaallisuus" uudelle tasolle. Vaikka Okoye onkin tiukka ja tyly, tykästyy katsoja hahmoon samantien. T'Challan sisar Shuri (Letitia Wright) on Wakandan johtava insinööri, ja hän suunnittelee huipputeknologiasta kaikennäköisiä laitteita Wakandalle. Shurin ja T'Challan välinen sisaruussuhde on ihanan leikittelevä ja lämmin. Nakia (Lupita Nyong'o) on Wakandan vakooja ja T'Challan exä, johon kuningas on selkeästi vielä ihastunut. Mukana seikkailussa nähdään myös muun muassa kuningataräiti Ramonda (Angela Bassett), viisas kylänvanhin Zuri (Forest Whitaker), CIA-agentti Ross (Martin Freeman) ja elokuvan pahikset Ulysses Klaue (Andy Serkis) sekä Erik "Killmonger" Stevens (Michael B. Jordan). Molemmissa pahiksissa olisi ainesta vielä pahismaisempaan hahmoon, mutta kumpaankaan ei keretä elokuvan aikana syventyä tarpeeksi. Tässä tapauksessa olisikin ollut parempi, jos elokuvassa olisi pitäydytty vain yhdessä pahiksessa, joka olisi tällöin saanut enemmän lihaa luittensa ympärille. 

Black Pantherissa ei ole mielestäni mikään maailman sykähdyttävin juoni. Tosin niin ei ole oikeastaan missään supersankarielokuvassa: kaikissa on kyse taistelusta hyvän ja pahan välillä, ja melkein kaikissa supersankari pohtii omia eettisiä arvojaan. Tämä eettinen pohdiskelu on kyllä aina hyvästä, ja se tekee super-elokuvista muitakin kuin vain hurjia rymistely-elokuvia. Black Pantherissa minut hurmasi kuitenkin elokuvan afrikkalainen tunnelma musiikkeja, puvustusta, näyttelijöiden aksenttia ja wakandalaisia perinteitä myöten. Tämä oli virkistävää vaihtelua amerikkalaispainotteiselle supersankarigenrelle. Pidin kovasti Black Pantherista, erityisesti elokuvan girl powerista, ja siksi annan elokuvalle arvosanaksi 9. Elokuva kannattaa käydä katsomassa! Nyt sitten odottelemaan Marvelin seuraavaa elokuvaa: Avengers: Infinity Waria.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Star Wars: The Last Jedi

Keskiviikkona ensi-iltansa Suomessa sai uusi Star wars -elokuva: The Last Jedi. Suurena Star wars -fanina minun piti mennä katsomaan elokuva heti keskiviikkona, ja vaihdoin jopa torstain työvuoroa myöhäisemmäksi saadakseni nauttia rauhassa myöhään kestävästä elokuvasta. Tässä tulee ajatuksiani elokuvasta spoilerivapaasti: puhun lähinnä elokuvan alusta ja joistain tapahtumapaikoista, mutta mitään suuria juonipunoksia en paljasta.

The Last Jedi jatkaa tähtien sodan tarinaa siitä, mihin The Force Awakensissa jäätiin. Elokuvan alussa nähtävät alkutekstit ja tuttu musiikki toivat heti liikutuksen kyyneleen silmäkulmaani: nyt ollaan taas "sen jonkin" äärellä. Elokuvassa seuraamme The Force Awakensista tuttujen Reyn (Daisy Ridley), Finnin (John Boyega) ja Poen (Oscar Isaac) seikkailuja avaruudessa. Elokuvan alkuasetelmissa Rey on löytänyt Luke Skywalkerin (Mark Hamill) pyytääkseen jedimestaria opettamaan häntä Voiman saloihin. Samaan aikaan Ensimmäinen ritarikunta on päässyt galaksin johtajaksi, ja jahtaa kapinallisen Vastarinnan emoalusta. Suurempaan rooliin elokuvassa pääsevät Leia (Carrie Fisher) ja Luke, jotka edellisessä elokuvassa vain vilahtivat valkokankaalla. Voiman pimeällä puolella olevien tekemisiä seurattiin myös tarkasti: Snoke (Andy Serkis), kenraali Hux (Domhnall Gleeson) ja Kylo Ren (Adam Driver) saivat roimasti ruutuaikaa.

The Last Jedi suorastaan pursuilee hahmoja, ja suuri hahmojen määrä onkin elokuvan heikkous. Kamera poukkoilee vuorotellen kaikkien luona, ja aina, kun on juuri pääsemässä sisälle yhden hahmon seikkailuun, repäistäänkin katsoja pois hahmon luota ja samaistumisprosessi toisen hahmon kanssa pitää aloittaa alusta. Hahmoja oli liikaa, ja uusista hahmoista amiraali Holdo (Laura Dern) ja DJ (Benicio Del Toro) olivat minusta aika turhia. Onneksi uusi teknikko Rose Tico (Kelly Marie Tran) oli edes jollainlailla hyvä. Chewbaccaa ja droideja nähtiin elokuvassa aivan liian vähän! Mielestäni hyvää hahmonkehitystä nähtiin Kylo Renin kohdalla, ja myös Poe Dameronin hahmo sai enemmän lihaa luiden päälle. The Force Awakensissa pidin kovasti Reystä ja Finnistä, mutta nyt hahmot eivät olleet ollenkaan niin samaistuttavia ja hyviä. Tämä johtui varmasti siitä, että hahmojen ruutuaika oli pienentynyt muiden henkilöiden vallatessa sitä heiltä.

The Last Jedistä puuttui myös tunteikkuutta. Meno The Force Awakensiin verrattuna oli todella laimeaa. Alkutekstit saivat kyyneleen silmäkulmaani, kuten jo sanoin, mutta muuten en liikuttunut tai järkyttynyt suuresti elokuvan missään kohdassa. Hauskoja kohtia elokuva tosin pursusi, mutta niiden vastapainoksi olisin kaivannut sitä itkuakin. The Last Jedi sisälsi useammankin kohdan, jossa tätä kaipaamaani traagisuutta olisi voinut olla, mutta kohtaukset olivat todella pliisuja ja nopeasti ohi meneviä. Huomasin myös, että tuttuja Star wars -musiikkiteemoja oli elokuvassa suhteellisen vähän. Elokuvassa käytettiin aika paljon tehosteena hiljaisuutta. Yksi tai kaksi kertaa täydellinen hiljaisuus elokuvan aikana olisikin ollut toimivaa, mutta nyt sitä tapahtui liian usein. Joihinkin kohtiin olisin kaivannut pauhaavaa ja tuttua musiikkia. En myöskään pitänyt ollenkaan kasinoplaneetasta ja sen tapahtumista; ne eivät sopineet minusta Star wars -maailmaan lainkaan.

The Last Jedi sisälsi paljon hyviäkin juttuja. Elokuva oli jännittävä, ja se piti katsojan otteessaan alusta loppuun. Minusta oli aivan mahtavaa, mitä Luke teki elokuvan alussa Reyn antamalle valomiekalle! Pidin hyvin paljon Luken salapaikkaa asuttavista porgeista, ja erityisesti lintujen kohtauksista Chewbaccan kanssa (leirinuotio-kohtaus oli paras!). Luken ja Reyn treenaamista olisi ollut mukava nähdä enemmänkin. The Last Jedi oli myös hyvin yllätyksellinen elokuva. Useassakin kohtauksessa katsoja luuli tietävänsä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta hahmot toimivatkin vastoin katsojan odotuksia! Tärkeimpien hahmojen puolia alkoi tosissaan miettimään, ja hyvän ja pahan vastakkainasettelu ei ollut enää niin mustavalkoista kuin aiemmissa Star wars -elokuvissa. Tämä oli toisaalta kiehtovaa, mutta toisaalta minusta on ollut mukavaa, että Star warsissa on selkeä ero hyviksiin ja pahiksiin. Ehkä olen vain yksinkertainen. :)

Star wars: The Last Jedi oli toisaalta pettymys, mutta toisaalta se oli taas hyvä elokuva. Kyseessä on sellainen leffa, että se täytyy nähdä useampaan kertaan, ennen kuin elokuvasta tajuaa kaiken, ja ennen kuin voin muodostaa elokuvasta lopullisen mielipiteen. The Last Jedi ei yllä samalle tasolle The Force Awakensin kanssa. Mietin, voiko se johtua siitä, että olemme viime vuosien aikana tottuneet näkemään uusia Star wars -elokuvia, eikä niiden näkeminen tunnu enää niin spesiaalilta. The Force Awakensin ja Sithin koston välillä oli kuitenkin 10 vuotta, ja silloin uuden Star warsin ilmestyminen tuntui niin hienolta jutulta! Yhden elokuvan näkemiskerran perusteella olen kuitenkin sitä mieltä, että The Last Jedi kuuluu Star warsien huonoimpaan päähän. Siksipä annan sille arvosanaksi "vain" 8.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Live action -elokuvat 5.

Sain kerran CDON.comia selaillessani hyvän idean, ja sen myötä ostin itselleni Davy Crockett: King of the Wild Frontier- ja 20,000 Leagues Under the Sea -DVD:t. Molemmat elokuvat ovat itsensä herra Walt Disneyn aikana julkaistuja live action -elokuvia. Tässäpäs hieman ajatuksiani elokuvista, joista käynee ilmi, oliko ostokseni kannattava vai ei.

Davy Crockett: King of the Wild Frontier (1954-1955)

Davy Crockett oli alunperin televisiota varten tehty sarja, joka saavutti Yhdysvalloissa hurjan suosion: lapset käyttivät pesukarhulakkeja ja hoilasivat tunnuslaulua Davy Crockettista. Pääosan esittäjästä, Fess Parkerista, tuli sarjan myötä hetkessä kuuluisuus. Davy Crockett: The King of the Wild Frontier -elokuvaan on koottu kolme ensimmäistä jaksoa sarjan yhteensä viidestä jaksosta. Itse olen aina kuvitellut, että Davy Crockett tv-sarja olisi ollut moniosaisempi ja täynnä taisteluja erämaassa intiaanien ja villieläinten kanssa, mutta kuinka väärässä olinkaan... 

Davy Crockett: King of the Wild Frontier -elokuva koostuu siis kolmesta eri tarinasta. Tarinoiden välillä näemme niitä yhdistämään (varmaan jälkikäteen) tehtyjä animaatioita kartoista ja Crockettin reitiltä niissä. Elokuvan ensimmäisessä tarinassa ei esitellä hahmoja ollenkaan, mikä on ihme. On kuin yleisön olettaisi tuntevan Davy Crockettin entuudestaan, mikä voi Yhdysvalloissa totta ollakin, mutta ei suomalaiselle. Elokuvaa katsoessani oletin, että jo sitä ennen on julkaistu esittelevä tv-sarja, mutta ei: elokuva onkin se tv-sarja! Ihmeellistä! Ensimmäinen tarina (tv-jakson nimi: Indian Fighter) kertoo Davy Crockettin seikkailuista erämaassa, jossa hän taistelee intiaaneja vastaan rykmentin kanssa. Crockettilla on erimielisyyksiä ylempiensä kanssa, ja hän viis veisaa auktoriteeteista tehden asiat omalla tavallaan. Crockett esimerkiksi vaanii intiaaneja metsässä eläinten äännähdyksiä matkien ja hiipien, kun muu rykmentti ravaa hevosillaan äänekkäästi - tietenkin suoraan intiaanien ansaan. Ensimmäisessä tarinassa näemme Davy Crockettin perheen. Toinen tarina (tv-jakson nimi: Davy Crockett Goes to Congress) kertoo siitä, kuinka Crockett pyrkii ja pääsee senaattiin, ja saa kuulla vaimonsa kuolleen. Tennesseen senaatissa Davy ajaa kaunopuheisesti ja rohkeasti maalaisen kotikuntansa etuja. Kolmannessa tarinassa (tv-jakson nimi: Davy Crockett at the Alamo) Davy matkustaa ystäviensä kanssa Texasiin, jossa he päätyvät piiritettyyn linnoitukseen. Linnoituksessa kaikki menee huonosti, tappiomieliala on korkealla ja häviötä odotetaan masentuneena. Lopussa meksikolaiset hyökkäävät linnoituksen kimppuun, ja sanotaanko näin, että loppu on huono ja outo. 

Elokuvan ensimmäinen tarina on mielestäni tarinoista ehdottomasti paras! Se on sitä oikeaa Davy Crockett -meininkiä, jota elokuvalta odotinkin. Luonnon maisemat ovat kauniita ja värit ihanan kirkkaita. Voitte varmasti kuvitella, millaista rykmentin ja intiaanien välinen taistelu on vuoden 1954 elokuvassa. Lyönnit eivät osu perille asti ja kuolemat ovat niin dramaattisia ihmisten kaatuillessa sinne tänne päästellen epätoivoisia kuolinkorinoita. :D Pelkästään tämän takia ensimmäinen osa elokuvasta kannattaa katsoa! Tarina yllätti minut siinä mielessä, että Davy puolusti intiaanien oikeuksia! Aluksi intiaanien kohtalo ja heidän kohtelu sai minussa aikaan sääliä, mutta sitten Davy rupesi urheasti pitämään heidän puoltaan - toki ei murhanhimoisten intiaanien puolia. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että intiaanien kansallisoikeuksia poljetaan koko elokuvan ajan kaikista suunnista, joten Davyn puolustus oli positiivinen yllätys! Elokuvan toinen ja kolmas tarina olivat todella tylsiä, ja niiden aikana toivoin elokuvan vain loppuvan. 

"Davy, Davy Crockett! Siinä vasta miesten mies!" lauletaan Davy Crockettin balladissa. Tämä väite pitää paikkansa ainakin miehen maskuliinisuuden perusteella: tappaahan Davy karhun pelkkää puukkoa käyttäen! Tähän ei Leonardo DiCaprio pystynyt The Revenantissa! ;) Davy Crockett: King of the Wild Frontier oli ihan mielenkiintoinen leffa, mutta toista kertaa en aio luultavasti katsoa sitä. Annoin elokuvalle arvosanaksi numeron 6.

20,000 Leagues Under the Sea (1954)

20,000 Leagues Under the Sea on valmistunut Davy Crockettin kanssa samoihin aikoihin, vuonna 1954. Tämän takia odotin elokuvan olevan tylsä ja huono Davy Crockettin katsomisen perusteella. Onneksi olin väärässä! 20,000 Leagues Under the Sea perustuu Jules Vernen samannimiseen kirjaan. Kirja-adaptaation huomaa ainakin elokuvan alussa: tarina alkaa (ja loppuu) kirjan sivuja kääntelemällä hyvin perinteiseen Disneyn tapaan. Elokuva kertoo siitä, kuinka professori Aronnax (Paul Lukas) lähtee tutkimaan outoja laivojen katoamisia assistenttinsa Conseilin (Peter Lorre) kanssa. Matkalle lähtevän miehistön jäsenenä on myös itseriittoinen Ned Land (Kirk Douglas). Merellä he törmäävät laivoja upottelevaan kapteeni Nemoon (James Mason), ja joutuvat tämän sukellusveneen Nautiluksen vangeiksi. 

20,000 Leagues Under the Sea -elokuvan maailma on yllättävän hieno ja aidonnäköinen! Merenalainen maailma näyttää upealta, ja itse Nautilus on minun mielestäni älyttömän siisti! Nemolla on sukellusveneen sisällä urut! Uuu! Ja aluksella on söpö, temppuileva hylje lemmikkinä! Suurin osa elokuvan kuvamateriaalista on uskottavaa, joskin välillä esimerkiksi vauhdikkaammissa kohtauksissa huomaa, että maisema näyttelijöiden takana ei ole oikea, tai että näyttelijät eivät ainakaan ole kyseisessä maisemassa kuvaushetkellä, vaan jonkin valkokankaan edessä. Elokuva, erityisesti sen loppuhuipennus, sisältää hieman liikaa räjähdyksiä. Veden alla tapahtuvat räjähdykset ovat aivan samannäköisiä kuin maalla tapahtuvat, liekkeineen kaikkineen. Autenttista? Taistelut ja kuolemat ovat Davy Crockettmaiseen tapaan hyvin dramaattisia, ja kuolevat henkilöt saavat aina sanottua jotain traagista viimeisiksi sanoikseen. 

En ole Jules Vernen kirjaa lukenut, ja eniten minua järkytti elokuvassa se, että kapteeni Nemo oli pahis! Olen aina ajatellut hänen olevan hyvällä puolella, eikös hän sitä ole Phileas Foggin seikkailuissa ja Herrasmiesliigassa? Elokuvan Nemolla on karismaa, ja hän osaa puhua muita puolelleen, mutta on hän myös aikamoinen mielipuoli. Nemo muun muassa pitää koko ihmiskuntaa pahana, myös sinua ja minua! Meren alla ihmisten ulottumattomissa oleminen ei kuitenkaan riitä Nemolle, vaan koko ihmiskunta täytyy tuhota. Kapteenin pahuudesta kertoo jotain myös se, että Nemo pyydystää kilpikonnia ja syö niitä! Ei kilppareita saa syödä! Nyyh! 

Kuten alussa sanoin, oletin elokuvan olevan huono. 20,000 Leagues Under the Sea yllätti minut kuitenkin positiivisesti, sillä elokuvan juoni oli sen verran mielenkiintoinen, että nykykatsojankin into pysyi yllä koko elokuvan ajan! Onhan elokuva tosin 2000-luvun elokuvia hidastempoisempi ja yksinkertaisempi, mutta minä nautin siitä kovasti katselupäivänä. Jos haluatte tutustua Disneyn varhaisiin live action -elokuviin, suosittelen katsomaan tämän - ainakin ennemmin kuin Davy Crockettin! 20,000 Leagues Under the Sea saa minulta arvosanakseen kokonaisen 9!

(Kuvat on otettu jälleen kerran osoitteesta www.impawards.com.) 

Voisin näin lopuksi kysellä, mistä Disneyn live action -elokuvista haluaisitte minun kirjoittelevan blogiini lyhyitä arvosteluja? Marvelin elokuvia olen katsonut nyt siihen malliin, että niistä tulen tulevaisuudessa kirjoittelemaan, ja Star Warsit aion myös käydä läpi joskus. Minua on pyydetty kirjoittelemaan Prinsessapäiväkirjoista, Flubberista ja Viidakon Ykästä, mutta onko muita Disneyn tekemiä toive-elokuvia mielessä? :)

Pirates of the Caribbean -elokuvat

Tämän kesän alussa ilmestyi uusin Pirates of the Caribbean -elokuva, Salazar's Revenge. Uuden elokuvan kunniaksi ajattelin kirjoittaa mietelmiäni kaikista Pirates of the Caribbean -elokuvista, joten tässä tulisi teille pitkä teksti purtavaksi.

Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003)

Mustan helmen kirous on mielestäni ehdottomasti paras Pirates of the Caribbean -elokuvista! Elokuva esittelee meille kapteeni Jack Sparrown, Elizabeth Swannin ja Will Turnerin. Kapteeni Sparrow on merirosvo, joka ei ole maineeltaan kovin pelottava - pikemminkin hänen nimelleen nauretaan. Sparrown huojuva olemus antaa aiheen olettaa hänen kärsivän vakavasta alkoholiongelmasta, mutta sameiden silmien takana aivot jylläävät koko ajan suunnitelmia omalla kieroutuneella tavallaan. Johnny Depp tekee loistavan roolisuorituksen kapteeni Jack Sparrowna, eikä ole ihme, että elokuva menestyi niin hyvin! Orlando Bloom on ihana Will Turner, ja hänen näyttelijänsuorituksensa on vakuuttava. Katsoja on täysin Will Turnerin puolella ja haluaa hänen onnistuvan. Keira Knightleyn roolisuoritusta on myös kiva katsoa. Elizabeth Swannin hahmoon ei kuitenkaan pääse läheskään yhtä hyvin sisälle, kuin Jack Sparrown tai Will Turnerin, vaikka Swannin kanssa samaa sukupuolta olenkin. 

Mustan helmen kirous on aivan loistava seikkailuelokuva! Elokuvan juoni pyörii Cortézin kirottujen kultakolikoiden ympärillä, ja nimenkin perusteella merirosvoilussa. Elokuvan pahiksena on kapteeni Barbossa (Geoffrey Rush) ja hänen kirottu miehistönsä, jonka ilmestyessä esiin ruudulle pompahtaa jopa kauhuelementtejä. Säikähdän joka kerta kohdassa, jossa Jack-apina (nimi soi päässäni aina Barbossan sanomana: Monkey-Jack) hypähtää yhtäkkiä ruudulle Jack Sparrown silmien eteen jonkin laivalla tapahtuvan taistelun aikana. Onneksi liikaa jännitystä tasapainoitetaan pulppuavalla huumorilla, joka oikeastikin naurattaa elokuvasarjan ensimmäisessä osassa. Jo Jack Sparrown esittely hänen satamaan saapumisineen on aivan mahtava. Mukana on myös suloista romantiikkaa! 

Merirosvomaailma on tehty hyvin: tapahtumapaikat ovat upeita, samoin myös lavastus ja puvustus. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä vielä tänä päivänä, vaikka elokuva on valmistunut jo vuonna 2003 (eli 14 vuotta sitten!). Elokuvan tunnelmaan meidät virittää mahtava musiikki, jonka on säveltänyt Klaus Badelt. Musiikki jää takuulla soimaan päähän elokuvan jälkeen, ja minä ainakin alan hyppimään ja pomppimaan kuin hullu He's a Pirate -kappaleen soidessa taustamusiikkinani. Mustan helmen kirouksessa kaikki asiat ovat kohdallaan, ja elokuvan katselu on yhtä nautintoa alusta loppuun asti. Siksipä se saa minulta arvosanaksi koulun arvosteluasteikolla numeron 10!

Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu (2006)

Mustan helmen kirous menestyi teatteriluukuilla niin mukavasti, että sille päätettiin tehdä jatko-osa (jos toinenkin). Kuolleen miehen kirstu jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin edellisessä elokuvassa jäätiin. Elizabeth ja William ovat menossa naimisiin, mutta häät estetään parin rikollisen menneisyyden takia: ovathan he auttaneet merirosvoa pakenemaan. Will solmii lordi Beckettin kanssa sopimuksen, että mikäli Will tuo Beckettille Jack Sparrown kompassin, armahdetaan hääparin molemmat osapuolet. Itse asiassa Will solmii elokuvan aikana sopimuksen jos toisenkin useamman henkilön kanssa, ja itse meinaan mennä sekaisin kaikista elokuvan juonenkäänteistä.

Kuolleen miehen kirstu esittelee meille uusia hahmoja Pirates of the Caribbeanin maailmaan. Tapaamme Willin isän, Saappaanraksi-Billin (Stellan Skarsgård), joka työskentelee Davy Jonesin laivalla. Davy Jones on vaikuttava ilmestys parran mustekalamaisine lonkeroineen, ja häntä näyttelee mainio Bill Nighy. Muissa rooleissaan yleensä niin ystävällinen Nighy on saanut tuotua kirotun kapteenin rooliin hienosti julmuutta ja uhkaavuutta. Mielestäni Davy Jones on paljon onnistuneempi pahis kuin loppujen lopuksi aika tylsä Barbossa, ja olisin halunnut nähdä Jonesia enemmänkin Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Mukana elokuvassa häärii myös jo aiemmin mainittu lordi Beckett (Tom Hollander), jolla on suurempi rooli elokuvasarjan kolmannessa osassa.

Mustan helmen kirous oli seikkailuelokuva parhaimmillaan. Kuolleen miehen kirstu ei valitettavasti yllä ykkösosan tasolle, vaikka elokuvien elementit samanlaisia ovatkin. Ehkä suurin ero ensimmäiseen osaan verrattuna on siinä, että Kuolleen miehen kirstu on paljon synkempi seikkailu, eikä enää pelkkää huumoria ja ilottelua (vaikka niitäkin elokuvasta toki löytyy). En pidä elokuvan lopusta, joka jää niin kesken. Mielestäni elokuvasarjan yksittäisilläkin elokuvilla tulisi olla ainakin suht selkeä loppu, jotta katsoja saa jonkun tyydytyksen elokuvakatsannolleen. Toisaalta nyt kun mietin, niin Star Wars- tai Lord of the Rings -sarjojen loput ovat minusta onnistuneita, vaikka niissäkin juonet jäävät usein pahasti kesken. Jokin Kuolleen miehen kirstun lopussa minua silti ärsyttää.

Vaikka olenkin nyt kritisoinut Kuolleen miehen kirstua synkkyydestä, on elokuva silti viihdyttävää katsottavaa. Jack Sparrow naurattaa yhä, ja elokuvassa nähdään mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimmista miekkailukohtauksista myllyn pyörässä. Ja maisemat ovat yhä aivan upeita! Elokuva saakin arvosanakseen numeron 8.

Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla (2007)

Maailman laidalla jatkuu suoraan siitä, mihin elokuvasarjan toisessa osassa jäätiin. Kaikki on päin mäntyä, Mustan helmen miehistö yrittää pelastaa Jack Sparrown, Will ja Elizabeth yrittävät korjailla rikkoutuneita välejään ja lordi Beckett haluaa tuhota kaikki merirosvot. Hän ohjaa Davy Jonesia tämän sydämen avulla halliten näin meriä. Kaikki merirosvokapteenit kokoontuvat yhteen voittaakseen Beckettin ja Davy Jonesin. Mukaan soppaan on herätetty hengistä kapteeni Barbossa, ja taustalla vilahtaa myös Jack Sparrown isä! Siis mitäh!??!?!

Edellinen Pirates of the Caribbean oli jo sekavampi juoneltaan kuin ensimmäinen, mutta kolmannessa vastaan kävelee kyllä se pahin sekametelisoppa. Juonenkäänteitä on minusta aivan liikaa. Muistelen, että ensimmäistä kertaa elokuvan nähdessäni olin aivan pihalla sen tapahtumista. Toisilla katselukerroilla sitä tietysti tajuaa enemmän. Elokuva on kakkososan tapaan synkkä, ja muistaakseni melko alussa elokuvaa hirtetään pitkä jono merirosvoja, joihin kuuluu myös lapsipiraatti. Nyyh! :'( Elokuvasta on yritetty tehdä myös mahdollisimman eeppinen ja erityisesti viimeinen taistelu merellä Calypson aiheuttamine myrskyineen yrittää olla eeppistä taistelutaidetta - mutta minusta se on vain tylsä. Elokuvan alussa nähtävä Jack Sparrown elämä Davy Jonesin loukussa valkoisella hietikolla on minusta myös tylsää katsottavaa. Ja täytyy sanoa, että tässä vaiheessa elokuvasarjaa Jack Sparrown huumori alkaa olla jo kulunutta...

Maailman laidalla -elokuvasta löytyy toki myös hyviä kohtauksia. Pidän kohtauksesta, jossa Mustan helmen miehistö keikauttaa laivansa ylösalaisin päästen näin kuolleiden merelle. Pidän myös siitä, kuinka Elizabethistä tulee kapteeni: hän ei ole enää neito pulassa. Vaikka kylläpä Elizabeth on koko elokuvasarjan ajan ollut itsenäinen vahva nainen, mutta nyt hän saa siitä vihdoin tunnustusta. Pidän myös elokuvan lopusta, joka sitoo täydellisesti kolme ensimmäistä Pirates of the Caribbean -elokuvaa toisiinsa. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta kuinkas sitten kävikään... Arvosanaksi Maailman laidalla saa kuitenkin 8.

Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (2011)

Mielestäni oli törkeää, kun Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä ilmestyi. Mielestäni elokuvasarja olisi loppunut niin täydellisesti kolmanteen osaansa. Erityisen törkeää minusta oli se, ettei neljännessä elokuvassa nähtäisi William Turneria tai Elizabeth Swannia, sillä heidän suhteensa seuraaminen oli parasta kolmessa ensimmäisessä elokuvassa. Epäilin, voiko sarja jatkua pelkän Jack Sparrown huumorin varassa. Epäilin elokuvan olevan huono. Niinpä en käynyt katsomassa sitä teatterissa, toisin kuin kaikki edelliset. Ja täytyy sanoa, että ennakkoluuloni pitivät valitettavasti kerrankin paikkansa...

Vierailla vesillä -elokuvassa Jack Sparrow etsii nuoruuden lähdettä, johon viitattiin jo edellisen elokuvan lopussa. Sparrow ei ole kuitenkaan ainoa, joka lähdettä etsii, vaan legendaarinen kapteeni Mustaparta etsii myös ikuista elämää. Tälläkin kapteenilla on jotain kalavelkoja Sparrown kanssa, mikä ei ole mikään yllätys... Tilannetta mutkistamaan tulee Angelica Teach, Mustaparran tytär ja Sparrown eksä. Mukana seikkailussa pyörii englantilaista retkikuntaa johtava Barbossa (!) sekä espanjalainen retkikunta.

Vierailla vesillä on mielestäni huono elokuva. Jack Sparrown hahmo tuntuu elokuvassa tekemällä tehdyltä, eikä hänen huumorinsa ole enää niin spontaania kuin edellisissä elokuvissa. Asia onkin varmasti näin: nyt repliikit on kirjoitettu, kun ykkösosassa Johnny Depp sävelsi huumoria päästään. Jack Sparrow on elokuvan päähenkilö, mutta siltä se ei aina tunnu. Angelica (Penelope Cruz) on ärsyttävä hahmo, ja Mustaparta (Ian McShane) on todella unohdettava pahis. Willin ja Elizabethin rakkausroolin elokuvassa ovat saaneet lähetyssaarnaaja Philip Swift (Sam Claflin) ja merenneito Syrena (Àstrid Bergès-Frisbey). Pari on välillä ihan söpö, mutta romanssi tuntuu väkisin väännetyltä. Plussaa elokuvalle voi antaa siitä, millaisena merenneidot on kuvattu. Merenneidot eivät todellakaan ole suloisia pärskyttelijöitä, vaan vaarallisia ja hurjia. Minua jännittää oikeasti aina majakka-kohtauksessa merenneitojen hyökkäillessä merirosvojen kimppuun!

Vierailla vesillä on siis mielestäni sarjan huonoin elokuva, sarja olisi ollut hyvä trilogiana. Todellisen fanin on kuitenkin nähtävä tämäkin elokuva, mutta älkää odottako elokuvan olevan yhtä laadukas kuin aiemmat. Ja vaikka pidän elokuvaa huonona, ei se silti täyttä kuraa ole. Seikkailu vie mukanaan, ja kyllä minä tätä elokuvaa katson mieluummin kuin vaikka Ice Age -sarjan jatko-osia. Arvosanaksi Vierailla vesillä saa siis minun asteikollani keskitason verran pisteitä, eli 7.

Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (2017)

Uusin Pirates of the Caribbean sai minussa taas odotusta aikaan. Elokuvassa nähtäisiin Orlando Bloom William Turnerin roolissa, eli elokuva yhdistyisi alkuperäiseen trilogiaan. Ainoa asia, mikä elokuvassa ärsytti etukäteen, oli sen nimi. Ensinnäkin kaikki muut Pirates of the Caribbean -elokuvat ovat saaneet suomenkielisen nimen, miksi viidennessä osassa pitää olla englanninkielinen otsikko? Ja mikä ärsyttävämpää, Yhdysvalloissa elokuva kulkee nimellä Dead Men Tell No Tales, mutta eurooppalaiseen versioon nimi on pitänyt vaihtaa Salazarin kostoksi! Mitä ihmettä!? Nimenvaihdoksen syynä on ilmeisesti se, että Salazar-hahmo halutaan tehdä tunnetummaksi eurooppalaiselle yleisölle laittamalla nimi otsikkoon... Tässä ei ole mielestäni mitään järkeä.

Kävin katsomassa Salazar's Revengen elokuvateatterissa vasta pari päivää sitten. Elokuvassa yritetään etsiä legendaarista Poseidonin kolmikärkeä, jolla voi murtaa meren kiroukset. Pääroolissa on Willin ja Elizabethin poika, Henry Turner (Brenton Thwaites), joka haluaa kolmikärjen avulla murtaa isänsä kirouksen. Hänen kanssaan matkalle lähtee Carina Smyth (Kaya Scodelario), joka haluaa löytää kolmikärjen kunnioittaakseen oman isänsä muistoa. Carina vannoo tieteen nimeen, Henry taas uskoo yliluonnollisiin voimiin, ja parin uskomusten eroa alleviivataan vähän liikaakin elokuvan aikana. Carinan ja Henryn välillä nähdään myös romanssi, joka tuntuu aluksi pakotetulta, mutta lopulta pari voitti minut puolelleen. Henryn ja Carinan kanssa kolmikärkeä etsii Jack Sparrow, joka haluaa murtaa sillä Salazarin kirouksen. Salazar on nimittäin päässyt vapaaksi Paholaisen kolmiosta, ja hän haluaa tuhota kapteeni Sparrown.

Kuollut kapteeni Salazar ja hänen kuollut miehistönsä on aivan upealla tavalla toteutettu! Miesten vaatteet ja hiukset "leijuvat" ilmassa aivan kuin he olisivat koko ajan veden alla, ja osalta miehistöstä puuttuu raajoja ja päitä. Näiden kirottujen piraattien kulkua on hieno seurata, ja erityisen hienoja ovat myös kuolleet hait ja lokit, jotka hyökkäilevät muita vastaan. Salazarin laivakin on hienosti tehty. Javier Bardem osaa näytellä hienosti pahisrooleja! Jack Sparrow sekoilee taas tuttuun tapaan koko elokuvan ajan. Tässä osassa hahmon ryyppäämistä alleviivataan vielä enemmän kuin edellisissä osissa, joissa Sparrown sekoilun voi kuvitella johtuvan vain miehen luonteesta. Salazar's Revengessä minua lähinnä ärsytti Jack Sparrow, ja kaikkien muiden hahmojen seuraaminen oli mielestäni paljon mukavampaa. Elokuvassa nähdään myös kapteeni Barbossa menestyvänä merirosvona. Olen sanonut hahmoa aikaisemmin tylsäksi, mutta tässä elokuvassa hän sai minun sympatiat puolelleen.

Salazar's Revengessä on pari hienoa kohtausta ja huumori on paikoitellen hauskaa. Hauskana mieleeni on jäänyt erityisesti alussa tapahtuva pankin ryöstö, ja oikeastaan kaikki kohtaukset, joissa Salazar tai hänen kirottu miehistönsä näkyy, on upeaa katsottavaa (vaikka hahmot ovat hirveän näköisiä, mutta ne ovat vain niin hyvin tehtyjä!). Parissa kohtaa elokuva myös kosketti minua: kohdassa, jossa Musta helmi näkyy merellä kaikessa loistossaan ja ihan elokuvan lopussa. Elokuvan ihana loppu antaa anteeksi paljon, ja on tosiaan ihanaa, että se palaa alkuperäisen trilogian pariin. Vierailla vesillä -elokuvan voi unohtaa, Salazar's Revenge on paljon parempi! Arvosanaksi elokuva saa 8.

(Kuvat on otettu osoitteesta www.impawards.com.) 

Beauty and the Beast

Kävin katsomassa Beauty and the Beast -live action elokuvan perjantaina 17.3. sen ensi-iltapäivänä. Tässä olen parin päivän ajan kerennyt koota ajatuksiani elokuvan suhteen, ja saatte tekin nyt lukea ne näin tuoreeltaan. Teksti sisältää juonipaljastuksia! 

Kaunotar ja Hirviö on minulle rakkain Disneyn animaatioklassikko heti Leijonakuninkaan jälkeen. Odotin live action -versiota elokuvasta kuin kuuta nousevaa, ja odotukseni olivat korkealla The Jungle Bookin ja Cinderellan jälkeen. Valitettavasti odotukseni eivät täysin täyttyneet Beauty and the Beastin kohdalla. Elokuvan juoni kulki hyvin samoja ratoja animaatioklassikon kanssa, ja tätä asiaa kehuin Cinderellan kohdalla. Beauty and the Beast -elokuvassa juonen samankaltaisuus kuitenkin häiritsi minua paljon enemmän. Häirinnän kohteena olivat minulle nimeomaan samat repliikit: vuorosanoja olisi voinut edes hieman muuttaa elokuvien välillä. Juoneen oli kuitenkin tuotu uusiakin tuulia, ja nyt Hirviön vanhempien kohtalo ja Bellen äidin kohtalo saivat selityksensä. Myös vuodenaikojen ihmeellistä vaihtelevuutta avattiin. ;)

Belleä elokuvassa näyttelee Hermionena tunnettu Emma Watson. Emma oli Bellenä ihan ok... mutta minusta hän oli jotenkin vaisu. En päässyt täysin uppoutumaan Bellen hahmoon tai hänen ajatusmaailmaansa. Oli kiva, että Bellen hahmosta oli tehty vieläkin itsenäisempi ja fiksumpi, Belle muun muassa keksi käytännöllisemmän ja nopeamman pyykinpesukoneen. Minusta oli vaan harmi, että hänen keksintönsä jäi vain tuohon yhteen vempeleeseen, eikä hän Hirviön linnassa enää keksinyt arkea edistäviä asioita. Hirviötä esittää Dan Stevens. Hirviön lookki oli minusta vaikuttava, MUTTA Hirviötä ei oltu minusta saatu liikkumaan sulavasti! Hänen kävelynsä oli töksähtelevää, ja välillä katsoin, että se johtuu ontumisesta, mutta sitten seuraavassa kohdassa hän ei nilkuttanutkaan. Hirviön kasvojen liikkeet olivat uskottavia ja hänen siniset silmänsä ihanat, mutta vartalon kokonaisliikkeet häiritsivät minua kovasti. Lopussa nähtävä Hirviön muodonmuutos oli minusta vaisu, eikä siitä tullut wau-olo. Olisin kaivannut Dan Stevensille enemmän ruutuaikaa lopussa, että hänen komeuttaan olisi saanut oikeasti ihastella. 

Beauty and the Beastin pääosapari jäi minulle etäiseksi, mutta sivuhahmot onnistuivat minusta täydellisesti!!! Erityisesti Gastonia näyttelevä Luke Evans teki minuun suuren vaikutuksen! Hän ei vetänyt rooliaan liian yli, vaan oli juuri sopivan ylimielinen - ja komea. LeFouta eli suomalaisittain Töppöä näytteli Josh Gad (Olafin ääni), ja hän oli myös täydellisen hassu. Tässä versiossa LeFou oli homo, ja mielestäni hänen seksuaalinen suuntautumisensa osattiin näyttää hienovaraisesti, mutta myös selkeästi. Bellen isä, Kevin Kline, oli minulle suuri yllätys. Hahmo sai paljon enemmän syvyyttä animaatioklassikkoon verrattuna, ja Kline näytteli Mauricea todella herttaisesti. Suurimmat odotukset minulla oli Lumierea eli Ewan McGregoria kohtaan. Ja aaahhhh, ne toteutuivat täysin! Ewan McGregor oli täydellinen kynttelikkö!!!! Ranskan aksentti oli uskottava, ja yhteistyö muiden lumottujen esineiden kanssa oli sujuvaa! Kaikki lumotut esineet oikeastaan onnistuivat minusta todella loistavasti. Ian McKellen oli mainio Könni, Emma Thompson oli vieläkin mainiompi rouva Pannu, ja minusta oli kivaa, että vaatekaapin, pölyhuiskan ja flyygelin roolia oli suurennettu. Elokuvan lopussa itkin, kun esineet jähmettyivät paikoilleen, ja puolestaan pääsin iloitsemaan heidän muuttuessaan takaisin ihmisiksi! (Varsinkin, kun pääsin näkemään ah niin ihanan Ewanin.) 

Beauty and the Beast on musikaali, ja elokuvassa kuultiinkiin kaikki tutut kappaleet Kaunottaresta ja Hirviöstä. Kuulin laulut ensimmäistä kertaa elokuvassa, vaikka ne olikin julkaistu jo aiemmin kuunneltavaksi. Suurin osa kappaleista oli minusta onnistuineita: Beauty and the Beast oli kaunis Emma Thompsoninkin laulamana, Gaston oli mahtavaa ilottelua tavernassa ja Be Our Guest oli IHANA! <3 Sen sijaan Bellen, eli Emma Watsonin laulamat vanhat kappaleet olivat huonoja siinä mielessä, että Emma venytti liian monesti sanoja. Kun kappaleet vastasivat muuten niin hyvin alkuperäisiä versioitaan, tämä venytys pisti ikävällä tavalla korvaan. Olisinkin ehkä halunnut, että lauluja olisi vielä enemmän muokattu animaatioklassikosta. Elokuvassa kuullut uudet laulut olivat minusta onnistuneita ja sopivat hyvin elokuvan sävelmaailmaan. En vain ymmärrä sitä, miksei elokuvassa kuultu musikaaliversion kappaleita, miksi siihen piti säveltää uusia...? En valita tästä uudesta sävellystyöstä, sillä uudet kappaleet tosiaan olivat hyviä, mutta jos melkein samoista teemoista on jo tehty laulut, miksi säveltää uusia? 

Vaikka olenkin nyt paljon kyseenalaistanut ja voivotellut elokuvaa, oli Beauty and the Beast mielestäni nautittava elokuvakokemus. Elokuvan lavasteet ja taustat oli aivan upeasti tehdyt! Vaikka suurin osa taustoista olikin tietokoneella tehtyjä, näytti kaikki oikealta eikä lavasteista mikään pistänyt silmään huonolla tavalla. Lumottu ruusu oli upean näköinen, ja mielestäni oli hyvä, että osa linnaakin sortui aina terälehden tippuessa: näin taika tuli konkreettisemmaksi. Sen sijaan pitää vielä sanoa, että Hirviön taikakirja, jonka avulla hän ja Belle matkustivat Pariisiin, oli mielestäni turha lisäys elokuvan tarinaan. Eiköhän Bellen äidin kohtalo olisi voinut toisellakin tapaa selvitä. Mielestäni alun prologi tanssiaisineen oli kiva: oli kiva nähdä, miltä ylpeä prinssi näytti ennen taikaa ja miten hän käyttäytyi. Hirviön ja Bellen välinen tanssiaiskohtaus oli upea, ja Bellen keltainen mekko ihana. Elokuvan puvustus oli mielestäni loistelias, ja väliin nähtävät valkoiset peruukit ja puuteroidut naamat toivat hauskuutta elokuvaan. Beauty and the Beast oli siis hyvä elokuva, mutta olisin kaivannut siihen lisää tunnetta erityisesti pääosakaksikon osalta. En nyt päässyt täysin uppoutumaan heidän romanssiinsa. Siksipä annankin elokuvalle arvosana-asteikolta 4-10 numeroksi 8.

(Kaikki kuvat on otettu osoitteesta: www.impawards.com)

Live action -elokuvat 2.

Onkin kerennyt kulua jo aikaa siitä, kun viimeksi kirjoittelin tänne blogiin mielipiteitäni Disneyn live action -elokuvista. Onkin aika päästää taas näppäimistöni valloilleen, ja kirjoittaa ajatuksia pariin Disney-elokuvaan liittyen: yhteen vanhaan ja yhteen uuteen. Yhteinen nimittäjä elokuvilla on Maija Poppanen. :) 

Maija Poppanen (1964)

Maija Poppanen on oikea klassikko Disneyn live action -elokuvien joukossa. Tämä musikaali sulattaa sydämeni aina uudestaan ja uudestaan - vaikka en olekaan elokuvaa kauhean monta kertaa nähnyt. :) Ensimmäisellä kerralla elokuvaa katsoessani jouduin kaiken lisäksi lopettamaan sen kesken, sillä minua alkoi väsyttää ihan hirmuisesti! Ehkäpä Poppasen laulu Stay Awake sai minut lasten tapaan nukahtamaan... Elokuvaan ei liity minulla mitään nostalgisia tunteita, sillä näin elokuvan ensimmäistä kertaa ehkä toissavuonna. Silti pidän Maija Poppasesta kovasti.

Maija Poppasessa parasta on mielestäni laulut. Laulut tekevät elokuvasta minulle mielenkiintoisen kokonaisuuden, sillä ilman lauluja meno saattaisi tuntua välillä liian puuduttavalta näin vanhassa elokuvassa. Monien mielestä elokuvissa olevat laulut yleensä pilaavat sen juonen, mutta minusta laulut taas ovat se syy, miksi Maija Poppasta katson kerran jos toisenkin. Ja Maija Poppasen laulut jäävät varmasti soimaan päähän elokuvan jälkeen! A Spoonful of Sugar, Jolly Holiday, Super-cali-fragil-istic-expi-ali-docious, Feed the Birds (tuppence a bag), Chim Chim Cheree ja Let's Go Fly a Kite ovat parhaimmat elokuvan lauluista! Elokuvan säveltäjät Richard M. Sherman ja Robert B. Sherman ovat tehneet loistavaa työtä laulujen suhteen, ja mukana on ihanan iloisia (Jolly Holiday) kuin myös ihanan herkkiä (Feed the Birds (tuppence a bag)) lauluja. Laulujen sanat ja melodia ovat onnistuneet, kuten myös laulajien/näyttelijöiden valinnat.

Maija Poppasta näyttelee ihanainen nainen Julie Andrews, joka suoriutuu roolityöstään loistavasti. Maija Poppasesta muokkautuu hänen näyttelemänään ystävällinen mutta salaperäinen, herkkä mutta tiukka lastenhoitaja. Maija Poppasen hyvää ystävää, Perttua, näyttelee Dick van Dyke, joka 60-luvulla oli ilmeisesti kuuluisa amerikkalainen show-tähti. Minä en ole häntä nähnyt muualla kuin Maija Poppasessa, mutta hänen koominen liikekielensä on varmasti ollut syypäänä suosioon (Jim Carreymaiseen tapaan). Elokuvan Pankki(Banks)-perheeseen kuuluu lapset Anna (Karen Dotrice), Mikko (Matthew Garber), rouva Vilma eli äiti (Glynis Johns) sekä isä herra Yrjö Pankki (David Tomlinson), ja kaikki suoriutuvat minusta hyvin rooleistaan. Herra Pankki sulattaa varsinkin minun sydämeni, ja vasta Saving Mr. Banks -elokuvan katsottuani tajusin kunnolla Maija Poppasen teeman. Elokuva on ihanan pirteä ja värikäs musikaali, mutta sillä on myös oma sanomansa. Kysymys kuuluukin, kuka on Maija Poppasen päähenkilö? Itse Maija, Mikko ja Anna vai kenties herra Pankki...?

Maija Poppanen on ihanan värikäs musikaali, kuten edellä tuli jo sanottua. Perttu puhuttelee välillä ruudun läpi katsojia, ja tämä neljännen seinän rikkominen tuo katsojan lähemmäs tapahtumien keskipistettä. Elokuvaan on saatu mukaan myös animaatiota. Mielestäni on loistavaa, että animoituun maailmaan siirrytään taianomaisesti nimenomaan piirrustuksen kautta: piirrustuksessa seikkaillessa ympäristön piirrosmaisuus ei käy niin pahasti silmään muuten näytellyssä elokuvassa. Maija Poppanen tuo myös ihanasti vanhaa nostalgiaa ruudun kautta kotiin, sillä elokuvan vanhuus on nähtävissä elokuvan laadussa. Ainoa asia, mistä Maija Poppasessa valitan, on Pankkien naapuri amiraali Poiju. En ymmärrä, mikä merkitys hänellä on elokuvalle? Toki hän tutkii säätä ja kertoo, milloin tuuli muuttuu, ja hänen ampumansa tykinkuulat saavat Pankkien huonekalut heilumaan... mutta emmekö olisi voineet elää hyvin ilman amiraaliakin? Pöh. Jos minun pitäisi antaa Maija Poppaselle kouluarvosana asteikolla 4-10, antaisin elokuvalle arvosanaksi 9,5.

Saving Mr. Banks (2013)

Saving Mr. Banks on elämänkerrallinen elokuva, ja se kertoo siitä, miten Walt Disney ja P.L.Travers (Maija Poppasen keksinyt kirjailija) yrittävät tehdä yhteistyötä Maija Poppanen -elokuvan suhteen. Elokuvan alussa yhteistyötä on yritetty tehdä jo 20 vuoden ajan, ja lopulta Disney saa houkuteltua englantilaisen Traversin tulemaan Yhdysvaltoihin elokuvaa suunnittelemaan. Elokuvassa pompataan välillä vuosia taaksepäin katsomaan kohtauksia Traversin lapsuudesta, ja hänen lapsuutensa linkittyy hyvin vahvasti yhteen Maija Poppasen tarinan kanssa. Elokuvan alussa Travers sanoo tiukasti, ettei hän halua Disneyn elokuvaan yhtään laulua, riemua tai "tyhmää piirrettyä". Katsojasta tämä kuulostaa hauskalta, sillä tiedämme, että lopullisesta Maija Poppasesta löytyy nuo kaikki. Vaikka tiedämme, miten elokuva ja Maija Poppasen teko tulee päättymään, on elokuvaa silti kiva katsoa. Elokuvaa katsoessa oli myös kiva bongailla kaikkia Maija Poppaseen kuuluvia viittauksia. Ja aivan mahtavaa on nähdä myös herra Disneyn työhuoneeseen! ;)

Elokuvan päähenkilöä, kirjailija P.L.Traversia näyttelee Emma Thompson. Thompson on mielestäni loistava näyttelijä, ja hän antautuu taas ihanasti Maija Poppasen luojan tunteisiin. Traversissa elokuvan aikana tapahtuvaa muutosta on kiva katsoa. Elokuvan toinen iso nimi on Walt Disney, jota elokuvassa näyttelee Tom Hanks. Hanks näyttelee myös hyvin, mutta EN KESTÄ hänen amerikkalaista aksenttiaan!!! Aksentti on varmasti autenttista Walt Disneytä, mutta se särähtää minun korvaani ainakin Hanksin esittämänä kovasti! Muissa rooleissa elokuvassa nähdään mm. Colin Farrell, Ruth Wilson, Paul Giamatti, Jason Schwartzman ja B.J.Novak.

Saving Mr. Banks on todella mielenkiintoinen elokuva näin Disnörtille, ja uskon sen esittelevän melko realistisesti 60-luvun Disney-studiota sekä Maija Poppanen -elokuvan tekemisen vaikeutta. Elokuva on hyvin surumielinen, ja taisin itkeä pariinkin otteeseen sitä katsoessani. Elokuvaa katsoessa tulee myös nostalginen olo kaikkine Maija Poppanen -vittauksineen, vaikka itse Maija Poppasta en olekaan kuin vasta pari vuotta sitten nähnyt. Saving Mr. Banks on mielestäni onnistunut, kaunis ja koskettava elokuva, ja suosittelen sitä kaikille, joita aihe yhtään kiinnostaa! Arvosanaksi elokuva saa täyden 10!


(Julistekuvat otettu osoitteesta: www.impawards.com)

Live action -elokuvat 1.

Rinki tinki tinki -blogini puolella kyselin toukokuussa, millaisia tekstejä lukijat toivoisivat minun sinne kirjoittavan. Eräs toiveista kuului näin: "Mitä jos arvioisit Disney live action elokuvia sitä mukaa kun niitä tässä tulee?" Pitkällisen pohdinnan tuloksena päätin, että Rinki tinki tinki keskittyy pelkästään animaatioelokuviin, mutta tätä Ihmeiden aukiota pidän blogina, jossa voin käsitellä kaikkia muita Disney-aiheita. Niinpä päätin toteuttaa lukijatoiveen täällä, ja kirjoitella täällä lyhyehköjä mielipidekirjoituksia Disneyn uusista ja vanhoista live action -elokuvista. Rinki tinki tinkin puolella oli kuitenkin lisäksi tällainen kysymys: "Voisitko kertoa mitkä ovat kaikki saduista tehdyt "näytellyt" Disney elokuvat. Liisa Ihmemaassa ja peilimaassa sekä Cinderella ja Pahatar on. Mutta kuuluuko Metsästäjä ja Lumikki tähän sarjaan? Mitä muita on?" Päätinpäs, että lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja kirjoittelen tässä tekstissä kaikista näkemistäni näytellyistä Disneyn live action -elokuvista, joista on jo oma versionsa animaatioklassikkojen joukossa. 

101 dalmatialaista (1996)

101 dalmatialaista on mielestäni melko unohdettava tapaus. Olen nähnyt elokuvan kokonaisuudessaan vain kerran, pari vuotta sitten. Muistan kyllä lapsena alkaneeni katsomaan elokuvaa, mutta pitäneeni sitä niin tylsänä, etten ole jaksanut katsoa sitä loppuun asti. Tämä on aivan nurinkurista, sillä 101 dalmatialaista on ilmiselvästi lapsille suunnattu, ei aikuisille. Elokuvan vitsit ovat lapsellisia ja fyysisissä tapahtumissa verbaalisten sijaan, esimerkiksi koira puree kidnappaajaansa takapuolesta tai rosvo tippuu lampeen jäätyen täysin.

101 dalmatialaisen juoni on yksinkertainen, ja kulkee aikalailla samoja reittejä pitkin kuin Disneyn animaatioklassikossa. Ihmiset ovat vain saaneet tässä live action -elokuvassa suuremman roolin dalmatialaisiin nähden. Elokuvan dalmatialaiset eivät osaa puhua. Minusta tämä on hyvä ratkaisu, sillä monesti oikeiden eläinten puhumaan laittaminen näyttää vain kököltä. Saamme kuitenkin koirien ajatuksista selvän heidän ilmeitään ja kehonkieltään katsomalla. Koirat itsessään ovat todella suloisen näköisiä, koiranpennut varsinkin. Pääosan elokuvassa tekee Cruella de Viliä esittävä Glenn Close, joka esittää hyvin julmaa ja hullua turkkien rakastajaa. Minusta on hauskaa, kuinka hahmon vaatekaappi koostuu erilaisten mustavalkoisten eläinten kuoseista (esim. seepra, lumitiikeri, lumileopardi), jolloin dalmatialaiset ovat ymmärrettävä jatkumo mustavalko-manialle. Cruellan kätyreitä, Jasperta ja Jespertä elokuvassa näyttelee Hugh Laurie ja Mark Williams. Hugh Laurien hassua roolisuoritusta on hauska seurata, kun hänet tuntee paremmin vakavampihenkisestä roolistaan Tohtori Housena. Myös Mark Williams on minulle tutumpi vakavampana herra Weasleynä. Anitan ja Rogerin hahmot jäävät varjoon rosvojen karisman edessä - tosin näin käy myös alkuperäisessä klassikossa.

101 dalmatialaista on kesy ja mitäänsanomaton elokuva. Minusta elokuvassa ei ole mitään ihmeellistä, mutta kyllä sen pystyy katsomaan läpi. Parasta antia elokuvassa ovat Glenn Closen upea näyttelijänsuoritus sekä dalmatialaisten söpöilyt. Elokuva ei kuitenkaan pääse lähellekään alkuperäisen animaatioklassikon tunnelmaa. Ilmeisesti 101 dalmatialaista menestyi aikoinaan kuitenkin hyvin lippukassoilla, sillä se sai jatko-osan vuonna 2000 (102 dalmatialaista). Itse en ole jatko-osaa nähnyt. Jos antaisin 101 dalmatialaiselle kouluarvosanan asteikolla nelosesta kymppiin, saisi se numeron 6,5.

Liisa Ihmemaassa (2010)

Liisa Ihmemaassa on hyvin omituinen elokuva. Jos alkuperäistä kirjaa, animaatioklassikkoa ja tätä live action -elokuvaa vertailee keskenään, huomaa niiden kaikkien olevan omia tapauksiaan. Toki kaikissa eri tarinan muodoissa toistuu tietyt samat kuviot, kuten Liisan putoaminen kaninkoloon ja Irvikissan ja Hatuntekijän esiintyminen, mutta kaikki tarinat ovat tunnelmaltaan erilaisia. Live action -elokuvan voi tosin nähdä olevan jatkoa aiemmille Liisan seikkailuille, sillä uudessa elokuvassa Ihmemaan asukit ja Liisa muistelevat koko ajan aikoja, jolloin Liisa vieraili kaninkolossa ensimmäisen kerran. Vuoden 2010 live action -elokuva erottuu muista Liisa-formaateista synkkyydellään. Herttakuningatar hallitsee Ihmemaata tyrannimaisin ottein, ja animaatiosta sekä kirjasta poiketen kaikki Ihmemaan asukkaat tuntuvat kärsivän tästä. Liisasta yritetään tehdä elokuvassa sankareiden sankaria, kun aikaisemmissa versioissa hän on ollut lähinnä vain ihmettelemässä Ihmemaan meininkiä.

Mainitsin alussa, että pidän Liisa Ihmemaassa -elokuvaa omituisena. Omituisuus johtuu mielestäni tietokoneanimaatiosta ja efekteistä. Hahmot ja koko Ihmemaa näyttävät jotenkin vääristyneiltä, synkiltä ja groteskeilta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä elokuvan ohjaaja on Tim Burton, jonka elokuvat ovat yleensä tyyliltään synkkiä ja jopa goottimaisia. Liisaa elokuvassa näyttelee Mia Wasikowska, joka tuli roolinsa myötä kansainvälisesti tunnetusti näyttelijäksi. Wasikowska näyttelee Liisan roolin uskottavasti. Hullua Hatuntekijää elokuvassa näyttelee Johnny Depp, jonka roolisuoritus on kanssa hyvä... mutta jo elokuvan ilmestymisaikoihin minua ärsytti se, kuinka Johnny Depp tuntui olevan useissa rooleissaan samantyyppinen henkilö. Saksikäsi Edward, Jack Sparrow, Hullu Hatuntekijä, Tonto, iso paha susi ja jopa Sweeney Todd ovat kaikki kajaalisilmäisiä, pörrötukkaisia, hiukan hassahtaneita miehiä. Olisi kiva nähdä Deppiä välillä toisenlaisessa roolissa - mutta onneksi edellä mainitut eivät ole hänen ainoita roolituksiaan, vaan väliin mahtuu toisenkinnäköistä Deppiä. Liisa Ihmemaassa -elokuvassa näyttelee myös Anne Hathaway Valkoisena kuningattarena ja Helena Bonham Carter Punaisena kuningattarena, ja minusta molemmat kuningattaret ovat loistavia - toinen on raaka, julma ja itsekäs, kun taas toinen on liiankin elegantti ja empaattinen.

Liisa Ihmemaassa on otteessaan pitävä, ihmeellisyyksiä sisältävä seikkailuelokuva. Vaikka paketti tuntuu olevan koossa, on minulla tunne, että elokuva ei ole täydellinen. Siitä puuttuu se jokin, joka tekee elokuvasta hurmaavan, ja jonka takia ihastun elokuvaan silmittömästi. Kyllähän Liisaa Ihmemaassa katsoo mielellään, mutta miksikään suosikikseni se ei ole noussut. En ole myöskään nähnyt elokuvalle tänä vuonna ilmestynyttä jatko-osaa, Liisan seikkailut Peilimaailmassa. Liisa Ihmemaassa ansaitseekin minulta siis arvosanakseen keskiverron 7.

Maleficent - Pahatar (2014)

Odotin aikoinani Maleficent-elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Pettymykseni oli suuri nähtyäni elokuvan. Olin odottanut, että elokuva kertoo Prinsessa Ruususen tapahtumat Pahattaren silmin. Maleficentissa Pahatar ei kuitenkaan ole sellainen paha, millaisena hänet animaatioklassikossa nähdään. Pahattaresta on tehty väärinymmärretty uhri, ja hänen kirouksensa prinsessalle on pelkkä kostotoimenpide Pahattarelle itselleen tehdystä vääryydestä. Olisin odottanut, että pahatar olisi ollut "kaiken pahuuden rakastajatar", ja olisimme nähneet hänet hykertelemässä julmien suunnitelmiensa parissa. Odotin myös, että tarina olisi kulkenut samaa rataa Disney-klassikon kanssa. Pettymykseni oli suuri siis senkin kannalta, että juoni ei ollut ollenkaan samanlainen. Pahatar asuu metsässä, ei linnassa, haltijatarkummit ovat täyskaheleita eikä Pahatar itse edes muutu lohikäärmeeksi! Olen elokuvan nähnyt vain kerran, mutta pettymykseni oli sen verran suuri, etten sitä kovin helposti toista kertaa katso.

Edellisessä kappaleessa purin ilmoille pettymykseni Maleficentia kohtaan, mutta on elokuvassa paljon hyvääkin. Elokuvan erikoistehosteet ovat kaunista katseltavaa kaikkine metsän eliöineen ja Pahattaren lentonäytöksineen. Pidän myös Auroran näyttelijän, Elle Fanningin, suorituksesta. Fanningia on moitittu elokuvassa huonoksi, mutta minusta hänen esiintymisensä on ihanan valoisa ja ihmetteleväinen. Sen sijaan Angelina Jolien suorituksessa ei ole minusta pahemmin kehumista. Jolie on mielestäni koko ajan ilmeetön ja tylsä. Muiden näyttelijöiden suoritukset ovat ihan ok, ei niistä oikein keksi hyvää tai huonoa sanottavaa. Täytyy vielä mainita, että pidän siitä, kuinka elokuvan alussa näkyvä Walt Disney Studiosin linna ei ole se perinteinen, vaan elokuvassa muutenkin nähtävä Stefanuksen linna. Tällaiset muokatut yksityiskohdat tuovat elokuvaan viimeistellyn vaikutelman.

Maleficent oli minulle siis pettymys (jos se ei tule edellisistä kappaleista ilmi). En ymmärrä, miksi elokuvalle tehdään jatko-osaa; mistä jatko-osan tarina voisi edes kertoa? Samalla toivon myös, että tulevasta Cruella de Vil -elokuvasta tehtäisiin pahismaisempi, eikä Cruellaa nähtäisi siinä uhrina. Olen kuitenkin melko varma, että jos katsoisin Maleficentin toisen kerran, voisi elokuva vaikuttaa minusta paremmalta. Odotukseni elokuvaa kohtaan olisivat jo valmiiksi matalalla, joten se voisi jopa vaikuttaa hyvältä! Ja viihdyttävä fantasiaelokuvahan Maleficent on, jos jättää omat haaveet elokuvasta huomiotta. 6

Cinderella - Tuhkimon tarina (2015)

Maleficent oli jättänyt suuhuni pahan maun Disneyn live action -elokuvien suhteen, joten menin katsomaan Cinderellaa pienellä varauksella. Varaus oli kuitenkin turha, sillä Cinderella iski minuun ja lujaa: elokuva oli mielestäni aivan mahtava! Maleficentin kanssa jäin kaipaamaan sitä, ettei elokuva yhtään muistuttanut animaatioklassikkoa. Cinderella taas kulkee juuri samoja reittejä Disney-klassikon kanssa, ja vaikka elokuvien samanlaisuus voi joistain tuntua tylsältä, minut se hurmasi täysin. Cinderellaa katsoessa tuli siis nostalginen olo, vaikka elokuva olikin ihan uunituore. Tuhkimoa elokuvassa esittää Lily James, ja James on ihanan herkkä ja aidonoloinen Tuhkimona. Komeaa prinssiä näyttelee Game of Thronesista tuttu Richard Madden, ja prinssin hahmo saa enemmän syvyyttä kuin animaatio-prinssi. Pahaa äitipuolta näyttelee aina upea Cate Blanchett, ja hän on saanut hahmoon sopivassa suhteessa pahuutta, mutta myös marttyyrimaisuutta. Suuren esiintymisen pienessä roolissa tekee Helena Bonham Carter, joka esittää Tuhkimon haltiakummia.

Monet kritisoivat sitä, kuinka animaatio-Tuhkimossa Tuhkimon hiiriystävillä on niin suuri rooli, ja kuinka he ovat koko ajan äänessä. Minua hiirten suuri rooli ei ole koskaan haitannut. Hiiriä ei kuitenkaan näytetä niin paljon Cinderellassa. Tietokoneella tehdyt hiiret eivät myöskään puhu, mikä on vain hyvä. Puhuvat eläimet live action -elokuvissa ovat yleensä huono ratkaisu. Cinderellan puvustus on aivan satumaista, ja varsinkin Tuhkimon tanssiaispuku on upea! Myös Tuhkimolla lopussa nähtävä häämekko on ihana, vaikka mekkoa ei elokuvassa pitkään näytetäkään. Ainoa asia, mistä en Cinderellassa pitänyt, oli suurherttuattaren juonittelut. Suurherttuatar yhdisti voimansa ilkeän äitipuolen kanssa. Tästä olisi pitänyt syntyä jotain mahtavaa, mutta ilkeily-yritykset jäivät puolitiehen tehden liitosta turhan.

Pidän kovasti siitä, miten paljon Cinderella muistuttaa Disney-animaatiota Tuhkimosta. Tämänkin elokuvan olen nähnyt vain yhden kerran, mutta se olisi ehdottomasti omaksi ostettavan väärti. Cinderellan tarina on täydellinen, sen maailma on täynnä taikaa ja näyttelijäsuoritukset osuvat nappiin. Toivon, ettei elokuvalle tehdä jatkoa, sillä niin monet Disneyn live action -elokuvat tuntuvat saaneen itselleen ainakin yhden jatko-osan. Cinderella loppuu onnellisesti, ja kuten jo sanoin, niin tarina on tuollaisenaan täydellinen. 10

Viidakkokirja (2016) 

Viidakkokirja on Liisan seikkailut Peilimaailmassa -elokuvan jälkeen uusin Disneyn live action -elokuvista. Viidakkokirja tuli teattereihin keväällä, ja pitihän minun käydä se katsomassa varsinkin sen jälkeen, kun olin lukenut Rudyard Kiplingin alkuperäisen teoksen (jota olen täällä blogissa arvostellut aiemmin). Lähdin mielenkiinnolla katsomaan, oliko live action -elokuva tehty Disneyn animaatioklassikon vai Kiplingin teoksen pohjalta. Odotin elokuvan olevan enemmän kirjan kuin animaation tyylinen, ja olin oikeassa. Elokuva oli kirjan lailla synkkä, eikä siinä ollut sellaista iloa ja huolettomuutta kuin animaatioversiossa - tosin kaikki animaation mahtavat laulut olivat päässeet elokuvaan mukaan muodossa tai toisessa! Elokuva ei kuitenkaan mukaillut täysin kirjaakaan, vaan seikkailu oli aivan uusi. Ehkäpä Viidakkokirjaan valittiin siis parhaat palat niin kirjasta kuin klassikostakin.

Viidakkokirjassa nähdään vain yksi ihmisnäyttelijä. Nuori Neel Sethi tekee aivan loistavan suorituksen Mowglina! Pisteitä korottaa vielä se, että kaikki muut hahmot ovat tietokoneella tehtyjä eläimiä, eli Sethi on luultavasti joutunut näyttelemään yksin vihreiden muovipallojen kanssa, joiden päälle viidakon eläimet tietokoneella animoitaisiin. Tietokoneanimaatio on uskottavan näköistä, ja elokuvaa katsoessa minä ainakin uskon, että Mowgli kävelee ihan oikeassa viidakossa ja juttelee ihan oikeiden eläinten kanssa. Vaikka olen muiden elokuvien kohdalla kritisoinut sitä, että ihmisten kanssa elokuvissa puhuvat eläimet ovat kökköjä, niin Viidakkokirjassa tämä puhe tuntuu täysin luontevalta. Eläimistä on tehty luonteeltaan Disneyn animaatioklassikon kaltaisia, mikä on ihan hyvä valinta. En tosin pitänyt siitä, että kuningas Louiesta on tehty jättiläisapina! Louie on nyt aivan liian pelottava, ei ollenkaan animaatiossa esiintyvä vitsikäs itsensä! Kaa esiintyy elokuvassa myös harmittavan vähän, olisin halunnut nähdä käärmeen luikertelua enemmän. Shere Khan on hurjan julma tiikeri, ja lopputaistelussa minä ainakin jännitän kovasti Mowglin onnistumisen puolesta.

Viidakkokirja on minusta todella onnistunut versio Mowglin tarinasta. Siinä on yhdistetty Kiplingin kirjan synkkyyttä ja animaatioklassikon huumoria kivalla tavalla. Viidakkokirja on kaiken lisäksi ollut niin tuottoisa elokuva, että sille ollaan suunnittelemassa jo nyt jatkoa! Viidakkokirjalle on kuitenkin helppo tätä jatkoa tehdä, sillä viidakossa riittää seikkailuja, ja Kiplingin kirjassakin on vielä monia käsittelemättömiä seikkailuja Mowglille. Innolla menen jatkoakin varmasti tulevaisuudessa katsomaan. 9


Yllä olevat elokuvat ovat siis kaikki Disneyn tekemät live action -versiot "saduista tehdyistä" elokuvista, jotka olen itse nähnyt. Lumikki ja metsästäjä tai Kerro, kerro kuvastin eivät kuulu tähän "sarjaan". Jos haluatte tietää enemmän Disneyn tulevista live action -elokuvista, joista on tehty jo animaatioklassikko, tutustukaa Paulan kirjoittamaan tekstiin.

 

Siinäpäs olivat ensimmäiset live action -elokuvien arvosteluni. Kertokaahan mielipiteenne: Onko tämä hyvä ratkaisu, että käsittelen yhdessä tekstissä monta elokuvaa lyhyesti läpi? Vai pitäisikö minun keskittyä aina yhteen elokuvaan? Hirveän paljon pidempiä mielipidekirjoituksia en elokuvista halua kirjoitella, mutta pitäisikö pituutta lisätä vähän vai oliko pituus nyt hyvä? Entäs mitä mieltä te olette kyseisistä elokuvista, onko mielipiteenne samoja kanssani? Lueskelen palautetta ja mielipiteitä mielelläni! :)

(Julistekuvat otettu osoitteesta: www.impawards.com)