Kettu ja koira - kirja-analyysi

Kirjoittaja: Daniel P. Mannix
Sivumäärä: 221
Valmistusvuosi: 1967
Kuvittaja: John Schoenherr
Suomentaja: Heidi Järvenpää

”Suuri sekarotuinen vihikoira nukkui tynnyrikopissaan ja näki unta peuranajosta.” 

Aloittakaamme kirja-analyysi Daniel P. Mannixin kirjoittamasta lopputekstistä Kettu ja koira -kirjaan. Lopputekstissä Mannix kertoo, kuinka on tarkkaillut maalla asuessaan pihalla seikkailevien kettujen elämää, ja kuinka on uppoutunut muiden kirjoittamiin kettukuvauksiin ja poiminut sieltä uskottavia ja itse todistamiaan kettujen tapoja. Mannix haluaa kertoa lukijalle, että on pyrkinyt kirjoittamaan kirjansa todenmukaisesti kettujen tavoille uskollisena, mutta ettei kaikkea hänen sanomaansa kannata silti ottaa todesta. Sen enempää kettujen tai metsästyskoirien elämään tutustumatta voin kuitenkin sanoa, että teksti vaikuttaa uskottavalta, joten Mannix on onnistunut tavoitteessaan.

Daniel P. Mannix kirjoitti kirjan Kettu ja koira vuonna 1967. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmiselvästi Englannin maaseudulle. Kirjassa kerrotaan monen vuoden tapahtumista, välillä kuvaillaan hyvinkin tarkasti tietyn ajan tapahtumia, mutta välillä harpotaan monta vuotta eteenpäin. Ajan kuluminen nähdään myös luonnossa, sillä alussa kaikkialla on peltoja ja hyviä metsästysalueita. Pikkuhiljaa alueelle alkaa tulla ohitusteitä, ja viimeisissä kappaleissa paikalle on rakennettu jo kokonainen lähiö. Kirjassa selitetään siis hyvin kaupungistumisen vaikutuksia maaseudun ja eläinten näkökulmasta. Kirjassa tarinan kertoja vaihtelee paljon, suunnilleen vuorotellen kerrotaan tapahtumia ketun tai koiran näkökulmasta. Siitäpä tulee kirjan nimikin. Vaikka kirjan teksti on pitkälti eläimen elintapojen tai ketun metsästyksen kuvailua, sai se vedettyä minut täysin mukaansa. Vastaavaa ei tapahtunut Felix Saltenin kirjassa Bambi, joka teemoiltaan muuten hyvin samanlainen kirja onkin. Kettu ja koira on yhtenäinen Bambin kanssa siinä suhteessa, että molemmat kirjat alkavat iloisissa ja huolettomissa merkeissä, mutta loppua kohti muuttuvat synkemmiksi ja masentavimmiksi. 

Kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä kappaleessa kertojana on Copper-koira. Copper on jo vanha vihikoira, joka ei haluaisi luovuttaa paikkaansa isäntänsä uudelle koiralle. Isäntä ottaa silti vanhan Copperin mukaan vielä jäljittämään saalista, ja ensimmäisessä kappaleessa koira jäljittää karhua, joka on tappanut erään ihmisen. Kirjassa kuvaillaan hyvin yksityiskohtaisesti Copperin jäljitysprosessia: kuinka hän haistelee jälkeä ruohikosta, hukkaa välillä jäljen ja nostaa kuononsa ylös maasta haistaakseen auringon lämmön maasta nostattaman hajujäljen. Tämä yksityiskohtaisuus ei ole minusta kuitenkaan tylsää, vaan hurjan mielenkiintoista luettavaa. Copper pohtii myös tarkasti jäljittäjäkoiran ja tappelukoiran eroja, sillä esimerkiksi juuri karhun metsästyksessä tarvitaan tappelukoirien apua. Copper pääsee osallistumaan jopa kettujahtiin hevosten ja ajokoirien kanssa, mutta näitä hyppiviä ajokoiria Copper katselee nenänvarttaan pitkin: eivät he älyä jäljittämisestä mitään! Kirjan varsinainen juoni alkaa siitä, kun kettua jäljittäessä Copperin isännän uusi koira jää junan alle ja kuolee. Copperilla ei ole näin enää kilpakumppania jäljittäjäkoiran tehtävään, mistä hän on todella iloinen. Isäntä ei sen sijaan ole asiasta ollenkaan iloinen, vaan yrittää pakkomielteisesti pyydystää ketun, joka johdatti hänen uuden koiransa junan alle. Tämä jahti jatkuu monta vuotta, ja niin isäntä kuin Copperkin vanhenevat kettua jahdatessaan. 

Suurin osa kirjan luvuista kerrotaan ketun näkökulmasta. Kettu otettiin pienenä ihmisen kasvatettavaksi ihmisen metsästäessä ketun emon ja sisarukset. Ihminen sääli koloon yksin jäänyttä kettua, ja kasvatti tämän aikuiseksi kutsuen kettua nimellä Tod. Kasvaessaan Tod oppi tuntemaan ihmisten tavat. Lopulta kettu kuitenkin halusi vapauteen, ja jätti neljän seinän suojan lähteäkseen luontoon. Kirjassa kerrotaankin ketun selviytymisestä luonnossa; miten ovelasti hän saalistaa ravintoa, millaisia reittejä kulkee ja miten toimii muita kettuja nähdessään. Ketun elämään kuuluu myös oleellisesti ihmisten ja koirien välttely, ja kettua yritetäänkin metsästää tavalla jos toiselle. Häntä yritetään napata ketunraudoilla, ajokoirien avulla, kylvämällä myrkkyä luontoon tai matkimalla ketun ääntä pilleillä ja muilla vekottimilla. Suurimman osan jahtaajistaan Tod päihittää helposti, mutta eräs vanha koira ja tämän isäntä yrittävät napata kettua periksi antamattomasti ja aina uusia tapoja kokeillen. Jahti jatkuu ketun nuoruudesta aina tämän vanhuuteen asti. 

Mannixin kirja eroaa huomattavasti Disneyn klassikosta Topi ja Tessu. Disneyn elokuvan idea on siinä, kuinka koira ja kettu ovat ystäviä luonnon asettamista rajoitteista huolimatta. Kirjassa ystävyydestä ei ole tietoakaan, sillä koira yrittää napata ketun heti ensitapaamisestaan saakka. Kirjassa pääpaino on nimenomaan ketun metsästyksessä ja metsästämisen eri tapojen kuvailulla. Elokuvassa Topi viedään lopussa luonnonsuojelualueelle, kirjan kirjoittamisen aikaan moisista paikoista ei varmaan ollut tietoakaan! Raakuudestaan huolimatta pidin kirjasta todella paljon, ja uppouduin sen maailmaan täysin. Kettu ja koira oli pitkästä aikaa ensimmäinen kirja, jota lukiessani itkin. Viimeistä kappaletta lukiessani en mahtanut itselleni mitään, kyyneleet vain alkoivat virrata silmistäni enkä pystynyt jatkamaan lukemista ennen kuin olin rauhoittunut. Suosittelen siis kovasti kirjan lukemista, mutta varoitan myös, että se on realistisuudessaan raaka ja todella surullinen. 

Bambi - kirja-analyysi

Kirjoittaja: Felix Salten
Sivumäärä: 171
Valmistusvuosi: 1921
Kuvittaja: Hans Bertle
Suomentaja: Sirkka Reinelä

”Hän tuli maailmaan kaukana tiheikön keskellä. Paikka oli tuollainen pieni metsän piilo, näköjään helppo kenen tahansa löytää, mutta silti kaikilta kätkössä. Tilaakin siinä oli vähän, vain juuri tarpeeksi hänelle ja hänen äidilleen.” 

Felix Saltenin kirjoittama kirja Bambi kertoo metsäkauriin elämästä kuvailevasti ja luontoa kunnioittaen. Salten tuntuu menevän teoksessaan peuran pään sisälle, ja tietävän, mitä luontokappaleen päässä liikkuu. Tämähän ei voi olla täysin mahdollista, sillä me ihmiset emme tiedä, mitä kauriit ajattelevat asioista, mutta näin ihmisen näkökulmasta kuvaus tuntuu uskottavalta. Luontoa on kuvailtu muutenkin todella tarkasti, ja metsän voi kuvitella päähänsä pienintä yksityiskohtaa myöten. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista luvuista kertoo kahden viimeisen puussa kiinni olevan lehden tarinan. Salten ei ole siis mennyt vain toisen nisäkkään sisään, vaan hän on antanut elämän myös elottomalle lehdelle. Juuri tämä elottoman elollistaminen (antropomorfismi) saa kirjan tuntumaan lastenkirjalta. Toisaalta taas lehtien tuhoon tuomittu syksyinen elämä luo aikuiselle lukijalle filosofisen olon. Lehdistä kertova kappale on kuitenkin kirjassa erikoinen ja erottuva, sillä kaikki muut luvut kertovat metsästä ja Bambista Bambin itsensä näkökulmasta. 

Felix Saltenin kirjan päähenkilö on Bambi. Kirja kuvailee mielestäni todenmukaisesti metsäkauriin elämää, kuten edellä jo sanoin. Juoni kulkee Bambin mukana, ja kertoo nuoren vasan kasvutarinan. Nuori Bambi tutkii kaikkea metsässä suurella mielenkiinnolla, ja erityisen kiinnostunut hän on muista metsän eläimistä, kuten oravista ja kissapöllöstä. Ihmetystä aiheuttaa myös vuodenaikojen vaihtelu, mutta mielenkiintoisin juttu metsässä on kuitenkin muut kauriit. Lapsena Bambi tapaa metsän ruhtinaan, vanhan ja viisaan metsäkauriin, jolta saa paljon julmilta kuulostavia, mutta elämänkierron ja selviytymisen kannalta tärkeitä neuvoja. Kasvaessaan Bambi oppii tunnistamaan kauriita vaanivat vaarat ja välttämään niitä. Bambi näkee rakkautta, syntymän ja kuoleman. 

Kirjassa ihminen on kuvailtu jännittäväksi hahmoksi, jonka Bambi näkee kaikkivoipaisena jumalhahmona. Ensimmäistä kertaa ihmiseen törmätessään Bambi ihmettelee hahmon ruumiista nousevaa kolmatta jalkaa, joka nousee osoittamaan suoraan häntä kohti. Kolmas jalka paljastuu myöhemmin pyssyksi. Ihmisestä puhutaan kirjassa ”hän”-muodossa, eikä ”ihminen”-sanaa taideta mainita kertaakaan. Tämä luo ihmiseen lisää mysteerisyyttä Bambin näkökulmasta. Minua ”hän”-muoto häiritsi, sillä välillä olin aivan pihalla, kenestä kauriit puhuivat. Tajutessani asian koko sivu piti lukea alusta ymmärryksen kera. Kirjan loppu on melko masentava, sillä elämäniloisesta ja naiivista kauriinpoikasesta on kasvanut metsän ruhtinas, vetäytyvä ja maailmasta kielteisesti ajatteleva erakko. Toisaalta kirjan lopussa on viittaus kirjan alun tapahtumiin, joten näemme metsän kiertokulun toteutuvan ja tarinan tavallaan alkavan alusta. 

Felix Saltenin Bambi eroaa merkittävästi Disneyn Bambi-klassikosta. Kirjassa metsän elämää kuvataan realistisemmin, eikä metsän julmuuksia yritetä silotella suurien silmien taakse. Disney on kuitenkin saanut elokuvansa alkuun hienosti vangittua Bambin ihmetyksen ja kyselyn luonnon ihmeistä. Kirjassa Bambi tapaa nopeasti kanin, mutta kani on todella kohtelias ja häipyy pian kauriin elämästä, toisin kuin elokuvan Rumpali. Haisunäätää Bambi ei kirjassa tapaa ollenkaan. Sen sijaan hän on kiinnostunut oravasta ja yrittää miellyttää kissapöllöä. Eroavaisuutta löytyy tietenkin myös siinä, että kirjassa Bambi on metsäkauris, elokuvassa valkohäntäpeura. Tämä johtuu ilmeiseti esteettisistä syistä – valkohäntäpeurat ovat kauniimpia ja niillä on komeammat sarvet kuin metsäkauriilla. Täytyy myös myöntää, että kirjaa lukiessani minua alkoi jännittää aina hirveästi, kun Bambi ja hänen äitinsä suuntasivat niitylle. Elokuvan nähneenä tiesin, mitä tulee tapahtumaan. Bambin äidin kuolema tuli kirjassa melko myöhäisessä vaiheessa, eikä ollut ollenkaan niin dramaattinen kuin elokuvassa. 

Bambi oli mielenkiintoinen ja suhteellisen lyhyt kirja, jonka luki nopeasti läpi. Välillä jäin miettimään, onko Saltenilla ollut joku filosofisempi tarkoitus tapahtumien takana, mutta en ainakaan löytänyt mitään maata mullistavaa filosofiaa kirjan sivuilta. Salten on kirjoittanut Bambin vuonna 1921, mutta kirjan tapahtumat voisi ihan hyvin tapahtua tänäkin päivänä metsän pimennoissa. Metsästämiseen käytetyt aseetkaan eivät ole tainneet kauheasti muuttua vuosien vieriessä. Bambi oli ihan hyvä kirja, ja jos tapahtumia ei alkanut filosofoida, niin kevyttä lukemista, joskin loppu oli melankolinen. 

The Jungle Book + The Second Jungle Book -kirja-analyysi

Kirjoittaja: Rudyard Kipling
Sivumäärä: Kahdessa kirjassa yhteensä 277
Valmistusvuosi: 1894 ja 1895
Kuvittaja: J. Lockwood Kipling ja W.H. Drake

”It was seven o’clock of a very warm evening in the Seeonee hills when Father Wolf woke up from his day’s rest, scratched himself, yawned, and spread out his paws one after the other to get rid of the sleepy feeling in their tips.” 

Syvä huokaus. Se on ensimmäinen reaktio, mikä minulla tulee, kun kuulen puhuttavan Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta. Sain Viidakkokirjan lainaan sedältäni vuoden 2014 kesällä. Aloin lukea sitä vuoden 2015 alussa, ja oikeastaan koko viime vuosi (2015) minulla meni taistellessa kirjan kanssa. Sain kirjan lainaan englanninkielisenä versiona, enkä ole tähänkään päivään mennessä löytänyt kirjasta suomenkielistä versiota asuinpaikkakuntani kirjastosta. Sedältä lainaamani kirja sisältää kuusi Rudyard Kiplingin teosta: The Jungle Book, The Second Jungle Book, Just So Stories, Puck of Pook’s Hill, Stalky & Co. ja Kim. Kirjoista neljä kertoo Intian viidakoiden eläimien tarinoita, kun taas kahden (Puck of Pook’s Hill ja Stalky & Co.) tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Tai näin ainakin olen käsittänyt. Kaksi ensimmäistä kirjaa luettuani päätin antaa periksi loppukirjan suhteen, vaikka kirjan kesken jättämisestä tulee minulle aina huono omatunto. 

Miksi en sitten pitänyt Rudyard Kiplingin kirjoista? Rudyard Kiplingin Viidakkokirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1894, Toinen viidakkokirja vuonna 1895. Lukemaani versiota mainostetaan kannessa ”unabridgeg”, eli kirja on lyhentämätön. Ja sen kyllä huomaa. Kipling maalailee lukijan eteen todella tarkkoja kuvauksia viidakosta, mutta välillä tämä kuvaus menee vähän liian pitkälle. Tapahtumien lihottamista ja jonkun hahmon ajatuksia pitkitetään välillä monen sivun verran! Tämä sinällään ei vielä haittaisi, mutta kun kaikki on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla englannilla. Suomalaisen lukijan keskittyminen herpaantuu todella helposti, eikä kirjaan tarttuminen ole helppoa. Kirjaa lukiessa tarina vie kuitenkin monesti mukaansa, mutta vaikka tarina olisikin hyvä, vie edellä mainitsemani syyt hohdon kirjan lukemisesta tehden siitä pakkobullaa. 

The Jungle Book ja The Secong Jungle Book ovat keskenään hyvin samanlaisia kirjoja. Molemmat kertovat tarinoita viidakosta tai muualta maailmasta eri hahmojen näkökulmista. Väliä ei ole sillä, onko kertoja ihminen, eläin vai jokin ihmisen ja eläimen välimuoto. Jokainen tarina kestää yhden kappaleen verran, ja jotkut tarinoista jäävätkin irrallisiksi kirjan muista kertomuksista. Kirjan kappaleissa kerrotaan mm. eskimoista, valkoisesta hylkeestä, ilkeästä krokotiilista, elefanteista ja mangustista nimeltä Rikki-tikki-tavi. Kaikki kirjan kappaleet alkavat ja loppuvat aina ”lauluun” - tai kirjan sivuilta ilman melodiaa kuultuna käsitän laulut runoiksi. Punaisena lankana kirjoissa näyttäytyy viidakossa kasvaneen Mowglin tarina, johon palataan aina uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan Mowglin kasvamisesta viidakossa: kuinka susiperhe kasvatti hänet, kuinka hän yritti löytää paikan ihmisten kylästä siinä kuitenkaan onnistumatta ja kuinka hän tappoi tiikeri Shere Khanin. Toisessa viidakkokirjassa Mowglin tarinaa jatketaan, ja siinä kerrotaan, kuinka Mowgli elää viidakossa susilauman johtajana hyökäten milloin kenenkin vihollisen kimppuun. Toisessa kirjassa nähdään myös takaumia Mowglin elämästä viidakossa lapsena. Kirja loppuu siihen, kun Mowgli palaa takaisin ihmisten joukkoon tällä kertaa jääden sinne ilmeisesti pysyvästi. 

Rudyard Kiplingin kirjoittaman Viidakkokirjan tapahtumat ja hahmot eroavat melko selkeästi Disneyn Viidakkokirja-klassikosta. Kirjassa Mowgli todellakin kasvaa susien huomassa, ja hänestä tulee jopa susilauman johtaja. Kirjan Mowgli esitetään paljon eläimellisemmäksi ja julmemmaksi Disneyn versioon verrattuna. Kirjan sivuilla moni hahmo saakin surmansa, ja Mowgli on osallisena usean eläimen kuolemaan, esimerkiksi tiikeri Shere Khanin. Shere Khan kulkee viidakossa Mowglin lapsuudesta asti, ja tiikeri vihaa poikaa koko tuon ajan, mutta viidakon lait (joita kirjassa esitellään ties kuinka monesti) estävät tiikeriä hyökkäämästä ihmispojan kimppuun. Tapettuaan tiikerin Mowgli vielä nylkee sen, ja vie tiikerin taljan esille ”neuvoston kivelle” (council rock). Tällainen käytös ei sovi Disneyn puhtoiselle Mowglille. Elokuvan lailla kirjassakin Mowglin neuvonantajina toimivat Baloo ja Bagheera. Molemmat ovat kuitenkin kirjassa yhtä viisaita ja keskenään samankaltaisia isähahmoja; Baloo ei ole samanlainen ”viidakon pahin pummi” kuin elokuvassa. Kirjassa Mowgli jopa viihtyy enemmän Bagheeran kanssa. Kirjassa Kaa-käärme on myös yksi Mowglin ystävistä ja opettajista, vaikka ensimmäisellä tapaamiskerralla Kaa meinaakin syödä Mowglin. Hathi-elefantti on kirjassa viidakon viisain eläin, eli aivan toisenlainen kuin Disneyn animaatiossa. Elokuva ja kirja taasen esittävät apinat samanlaisina, sillä molemmissa apinat ovat viidakon alhaisinta lajia, joita ei viidakon lait koske. 

Viidakkokirja-kirja eroaa suuresti Disneyn Viidakkokirja-elokuvasta. Suuri eroavaisuus on myös ainakin minun kohdallani kirjan ja elokuvan mielenkiinnon-asteessa. Uskon, että Viidakkokirja olisi varmasti paljon mieluisampaa lukemista suomeksi, joten jos aiotte kirjan lukea, suosittelen hankkimaan sen omalla äidinkielellänne. Vaikka kirja ei mitään unelmalukemista ollutkaan, niin odotan nyt kahta kauheammalla innolla huhtikuussa ensi-iltaan tulevaa Disneyn uutta, näyteltyä versiota Viidakkokirjasta. On mielenkiintoista nähdä, mukaileeko elokuva enemmän kirjaa vai Disneyn animaatiota.