Black Panther

Kävin perjantaina katsomassa Marvelin uusimman supersankarielokuvan, Black Pantherin, alkavan talvilomani kunniaksi. Black Panther oli ensi-illassa jo yli viikko sitten (16.2.), ja sitä on erityisesti USA:n suunnalta hehkutettu ensimmäisenä mustien supersankarielokuvana. Tässäpä minun ajatuksiani elokuvasta. 

Black Panther kertoo Marvelin sarjakuvien supersankarista, Mustasta pantterista, joka on oikealta henkilöllisyydeltään Wakandan kuningas T'Challa. Black Panther esiteltiin ensimmäistä kertaa yleisölle jo elokuvassa Captain America: Civil War, jossa hahmon motiiveja ja taustatarinaa jo selitettiin. Black Pantherin juonen ymmärtää kuitenkin vallan hyvin, vaikka Civil Waria ei olisi nähnyt. Ensimmäinen kosketukseni Black Pantheriin tuli juurikin Civil Warista. Hahmo ei ollut minulle milläänlailla tuttu, toisin kuin vaikka Spiderman tai Batman, jotka ovat olleet tietoisuudessani jo lapsuudesta asti. Olikin kiva nähdä supersankarielokuva, jossa hahmosta ei tiennyt mitään etukäteen. (Enpä minä kyllä ennen uusia Marvelin elokuvia ole tiennyt mitään monesta muustakaan supersankarista, kuten Thorista, Ironmanista tai Captain Americasta. Nyt tuntuu hassulta, ettei noita hahmoja tuntisi.) 

Black Pantherissa T'Challa (Chadwick Boseman) valitaan oikeutetusti Wakandan kuninkaaksi. T'Challa on kuitenkin myös supersankari Black Panther, ja elokuvan aikana hän tasapainoilee kuninkuuden ja supersankariuden välillä. ...vai tasapainoileeko? Kaikki edelliset kuninkaat ovat olleet myös Black Panthereita, ja T'Challa vain jatkaa tätä samaa linjaa. Korjaankin lausettani: T'Challa yhdistää luonnostaan kuninkuuden ja supersankariuden toisiinsa, mutta hän kamppailee elokuvan aikana siitä, mitä hänen tulisi kuninkaana/supersankarina tehdä. T'Challan valinta Wakandan todellisen luonteen paljastamisesta maailmalle mietityttää katsojaakin, sillä paljastuksessa ja salassapidossa on molemmissa omat hyvät puolensa. Sain elokuvan aikana sen käsityksen, ettei T'Challa salaisi superminäänsä muilta, vaan kaikki (ainakin kaikki wakandalaiset) tietävät, kuka Black Panther oikeasti on. Wakanda on upea afrikkalainen maa ja kaupunki: Afrikan maisemat ovat upeita, mutta myös itse kaupunki on silmänruokaa yhdistelmässään modernia ja perinteistä afrikkalaista arkkitehtuuria. Tämä yhdistelmä pätee myös moneen muuhun asiaan elokuvassa: ihmisten vaatteet ovat perinteisiä mutta silti ei-niin-perinteisiä, ja musiikkiin on saatu yhdistettyä loistavasti afrikkalaiset rytmit. Tuntuu, että viimeisimmissä Marvelin elokuvissa on panostettu nimenomaan musiikkiin (esim. Thor: Ragnarök), ja se kannattaa. Black Pantherin taustamusiikit ovat upeita!

Vaikka elokuvan päähenkilö onkin Black Panther, tuntuu minusta, että T'Challaa suuremman roolin elokuvassa saivat sen vahvat naishahmot. Marvelia on kritisoitu siitä, että sen elokuvissa naiset jäävät maskuliinisten supersankareiden jalkoihin, mutta niin ei käy todellakaan Black Pantherissa. Vahvimman roolin vetää Wakandan naissoturi Okoye (Danai Gurira), joka nostaa käsitteen "isänmaallisuus" uudelle tasolle. Vaikka Okoye onkin tiukka ja tyly, tykästyy katsoja hahmoon samantien. T'Challan sisar Shuri (Letitia Wright) on Wakandan johtava insinööri, ja hän suunnittelee huipputeknologiasta kaikennäköisiä laitteita Wakandalle. Shurin ja T'Challan välinen sisaruussuhde on ihanan leikittelevä ja lämmin. Nakia (Lupita Nyong'o) on Wakandan vakooja ja T'Challan exä, johon kuningas on selkeästi vielä ihastunut. Mukana seikkailussa nähdään myös muun muassa kuningataräiti Ramonda (Angela Bassett), viisas kylänvanhin Zuri (Forest Whitaker), CIA-agentti Ross (Martin Freeman) ja elokuvan pahikset Ulysses Klaue (Andy Serkis) sekä Erik "Killmonger" Stevens (Michael B. Jordan). Molemmissa pahiksissa olisi ainesta vielä pahismaisempaan hahmoon, mutta kumpaankaan ei keretä elokuvan aikana syventyä tarpeeksi. Tässä tapauksessa olisikin ollut parempi, jos elokuvassa olisi pitäydytty vain yhdessä pahiksessa, joka olisi tällöin saanut enemmän lihaa luittensa ympärille. 

Black Pantherissa ei ole mielestäni mikään maailman sykähdyttävin juoni. Tosin niin ei ole oikeastaan missään supersankarielokuvassa: kaikissa on kyse taistelusta hyvän ja pahan välillä, ja melkein kaikissa supersankari pohtii omia eettisiä arvojaan. Tämä eettinen pohdiskelu on kyllä aina hyvästä, ja se tekee super-elokuvista muitakin kuin vain hurjia rymistely-elokuvia. Black Pantherissa minut hurmasi kuitenkin elokuvan afrikkalainen tunnelma musiikkeja, puvustusta, näyttelijöiden aksenttia ja wakandalaisia perinteitä myöten. Tämä oli virkistävää vaihtelua amerikkalaispainotteiselle supersankarigenrelle. Pidin kovasti Black Pantherista, erityisesti elokuvan girl powerista, ja siksi annan elokuvalle arvosanaksi 9. Elokuva kannattaa käydä katsomassa! Nyt sitten odottelemaan Marvelin seuraavaa elokuvaa: Avengers: Infinity Waria.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Soundtrackit 12.

On aika esitellä taas pari CD:tä Disney-kokoelmani syövereistä. Molemmat alla olevista CD:istä olen omistanut jo useamman vuoden ajan. Fantasian olen ostanut itse CDON.comista, Kaunotar ja Hirviö -musikaalilevyn olen saanut lahjaksi vanhemmiltani. He ovat muistaakseni hankkineet levyn Levykauppa Äx:n kautta.

2-levyinen Fantasia-soundtrack sisältää kaikki klassiset kappaleet vuoden 1940 Fantasiasta. Levyn kannessa ja sisäsivuilla oikeuksiinsa pääsee Mikki Hiiri Noidan oppipojasta. Mikin lisäksi kuvitusta levyn kansilehtiseen on otettu neljästä muusta Fantasian ja Fantasia 2000:n animaatiopätkästä. Minusta on hassua, että kansilehtisessä on kuvia Fantasia 2000:sta, koska itse levyllä ei ole musiikkia uudemmasta elokuvasta, eikä edes kansilehtisen teksteissä mainita uutta elokuvaa kertaakaan. Ehkä kansilehtisen visuaalinen suunnittelija on mennyt sekaisin Fantasioissa. Viisi aukeamaa sisältävä kansilehtinen pitää sisällään siis Mikki-pitoisia kuvia, mutta myös neljäsivuisen infon alkuperäisen Fantasian tekemisestä. Kansilehtinen ja levyn kannet ovat minusta tyylikkäästi suunnitellut (lukuunottamatta paria hämäävää kuvaa Fantasia 2000:sta), ja ne ovat minusta tunnelmaltaan samanlaiset kuin Fantasia-elokuvakin. 

Levyn musiikki on tietenkin klassista, Leopold Stokowskin johtaman Philadelphian sinfoniaorkesterin äänittämää musiikkia. Tätä levyä kuuntelen aina halutessani kuunnella rauhallista musiikkia, johon ei välttämättä tarvitse keskittyä niin paljon - vaikka esimerkiksi Pähkinänsärkijän Venäläinen tanssi ei kovin rauhallinen kappale olekaan.

Kaunotar ja Hirviö -elokuvasta en omista alkuperäistä soundtrackia, vaan tämän musikaaliversiosta äänitetyn levyn. Toivoin elokuvan soundtrackia itselleni joskus joululahjaksi, mutta vanhempani ostivat tämän, koska eivät soundtrackia kaupoista löytäneet. En ole kuitenkaan harmitellut lahjaani yhtään, sillä levy on aivan upea! Ja jos saan sanoa, niin mielestäni kappaleet esitetään tässä paljon paremmin ja eläytyvämmin kuin elokuvan englanninkielisessä versiossa! Levyn kansi on mielestäni yksinkertaisuudessaan todella upean näköinen. Kansilehtisen sivuilta löytyy esityksestä otettuja kuvia ja kaikkien laulujen sanat. CD on nauhoitettu Lontoossa esitetystä Kaunottaresta ja Hirviöstä, ja niinpä kansilehtisen sivuilta löytyy myös kaikki Lontoon näyttelijöiden nimet hahmoineen ja orkesterin jäsenet soittimineen.

Kappaleita levyllä on yhteensä 23. Levyltä löytyy kaikki elokuvassa lauletut laulut, mutta mukana on myös monta laulua, jotka Alan Menken on säveltänyt nimenomaan musikaaliversiota varten: No Matter What, Home, How Long Must This Go On, If I Can't Love Her ja Maison des Lunes. Laulettujen laulujen lisäksi levyllä on vain kolme instrumentaalia: Entr'acte/Wolf Chase, The Battle ja Transformation. Laulut ovat levyllä siinä järjestyksessä, missä ne musikaalissakin esitetään. Tätä levyä kuuntelee aina mielellään, ja sitä kuunnellessa tuntuu, että olisi itse paikan päällä musikaalia katsomassa.

Tämä kohtaus olisi varmasti aivan upea teatterin lavalla nähtynä!

Pennitön ja suruton -DVD

Disney-klassikoiden DVD-hyllyni esittely on edennyt hurjaa vauhtia eteenpäin... Edellisen kerran esittelin DVD:n yli vuosi sitten. Ehkä on aika palata siis esittelylistalle. Viimeksi esittelin klassikot numero 6, 7, 8, 10 ja 11, jotka hankin "upeassa keräilypakkauksessa". Tänään vuoroon pääsee tuosta välistä puuttuva klassikko numero 9: Pennitön ja suruton. Tämä oli viimeisimpiä klassikoita, joita hankin itselleni. Mietin pitkään, ostanko elokuvaa lainkaan, kun muut sota-ajan klassikoista eivät minuun niin kovasti iskeneet... Lopulta ostos tuli tehtyä.

Pennitön ja suruton on saanut ylleen oikein onnistuneet DVD-kannet. Kannet ovat ihanan värikkäät ja kirkkaat, ja niistä näkee heti, mitä elokuvassa oikein tapahtuu. Mikki ja pavunvarsi -tarina on saanut enemmän kuvitustilaa kannesta Bongo-karhun tarinaan verrattuna, mutta se ei ole ihme, sillä Mikin tarina on mielestäni näistä kahdesta onnistuneempi. Itse DVD-levyssä on ihana kuvio pavunvarsi-kolmikosta! DVD ei paljon extramateriaalia sisällä.

Halutessasi voit lukea tästä Pennittömän ja suruttoman elokuva-arvostelun. 

Olenpas tässä viime aikoina miettinyt, että pitäisikö minun uusia kaikki Disney-DVD:ni blu-ray-versioiksi. Blu-rayssa olisi niin paljon parempi kuvanlaatu, ja usein paljon enemmän extroja kuin DVD:issä. Toisaalta sinisiin levyihin menee paljon rahaa, ja niihin menevällä rahalla voisi ostaa kaikenlaista muuta kivaa. Käyttäisinkö siis turhaan rahaa samoihin elokuviin, jotka kuitenkin jo omistan, vain laadun parantamiseksi? Sydämeni sanoo että osta, järkeni sanoo että älä. Kumpaa tottelisin? Oletteko painineet saman ongelman kanssa?

Star Wars: The Last Jedi

Keskiviikkona ensi-iltansa Suomessa sai uusi Star wars -elokuva: The Last Jedi. Suurena Star wars -fanina minun piti mennä katsomaan elokuva heti keskiviikkona, ja vaihdoin jopa torstain työvuoroa myöhäisemmäksi saadakseni nauttia rauhassa myöhään kestävästä elokuvasta. Tässä tulee ajatuksiani elokuvasta spoilerivapaasti: puhun lähinnä elokuvan alusta ja joistain tapahtumapaikoista, mutta mitään suuria juonipunoksia en paljasta.

The Last Jedi jatkaa tähtien sodan tarinaa siitä, mihin The Force Awakensissa jäätiin. Elokuvan alussa nähtävät alkutekstit ja tuttu musiikki toivat heti liikutuksen kyyneleen silmäkulmaani: nyt ollaan taas "sen jonkin" äärellä. Elokuvassa seuraamme The Force Awakensista tuttujen Reyn (Daisy Ridley), Finnin (John Boyega) ja Poen (Oscar Isaac) seikkailuja avaruudessa. Elokuvan alkuasetelmissa Rey on löytänyt Luke Skywalkerin (Mark Hamill) pyytääkseen jedimestaria opettamaan häntä Voiman saloihin. Samaan aikaan Ensimmäinen ritarikunta on päässyt galaksin johtajaksi, ja jahtaa kapinallisen Vastarinnan emoalusta. Suurempaan rooliin elokuvassa pääsevät Leia (Carrie Fisher) ja Luke, jotka edellisessä elokuvassa vain vilahtivat valkokankaalla. Voiman pimeällä puolella olevien tekemisiä seurattiin myös tarkasti: Snoke (Andy Serkis), kenraali Hux (Domhnall Gleeson) ja Kylo Ren (Adam Driver) saivat roimasti ruutuaikaa.

The Last Jedi suorastaan pursuilee hahmoja, ja suuri hahmojen määrä onkin elokuvan heikkous. Kamera poukkoilee vuorotellen kaikkien luona, ja aina, kun on juuri pääsemässä sisälle yhden hahmon seikkailuun, repäistäänkin katsoja pois hahmon luota ja samaistumisprosessi toisen hahmon kanssa pitää aloittaa alusta. Hahmoja oli liikaa, ja uusista hahmoista amiraali Holdo (Laura Dern) ja DJ (Benicio Del Toro) olivat minusta aika turhia. Onneksi uusi teknikko Rose Tico (Kelly Marie Tran) oli edes jollainlailla hyvä. Chewbaccaa ja droideja nähtiin elokuvassa aivan liian vähän! Mielestäni hyvää hahmonkehitystä nähtiin Kylo Renin kohdalla, ja myös Poe Dameronin hahmo sai enemmän lihaa luiden päälle. The Force Awakensissa pidin kovasti Reystä ja Finnistä, mutta nyt hahmot eivät olleet ollenkaan niin samaistuttavia ja hyviä. Tämä johtui varmasti siitä, että hahmojen ruutuaika oli pienentynyt muiden henkilöiden vallatessa sitä heiltä.

The Last Jedistä puuttui myös tunteikkuutta. Meno The Force Awakensiin verrattuna oli todella laimeaa. Alkutekstit saivat kyyneleen silmäkulmaani, kuten jo sanoin, mutta muuten en liikuttunut tai järkyttynyt suuresti elokuvan missään kohdassa. Hauskoja kohtia elokuva tosin pursusi, mutta niiden vastapainoksi olisin kaivannut sitä itkuakin. The Last Jedi sisälsi useammankin kohdan, jossa tätä kaipaamaani traagisuutta olisi voinut olla, mutta kohtaukset olivat todella pliisuja ja nopeasti ohi meneviä. Huomasin myös, että tuttuja Star wars -musiikkiteemoja oli elokuvassa suhteellisen vähän. Elokuvassa käytettiin aika paljon tehosteena hiljaisuutta. Yksi tai kaksi kertaa täydellinen hiljaisuus elokuvan aikana olisikin ollut toimivaa, mutta nyt sitä tapahtui liian usein. Joihinkin kohtiin olisin kaivannut pauhaavaa ja tuttua musiikkia. En myöskään pitänyt ollenkaan kasinoplaneetasta ja sen tapahtumista; ne eivät sopineet minusta Star wars -maailmaan lainkaan.

The Last Jedi sisälsi paljon hyviäkin juttuja. Elokuva oli jännittävä, ja se piti katsojan otteessaan alusta loppuun. Minusta oli aivan mahtavaa, mitä Luke teki elokuvan alussa Reyn antamalle valomiekalle! Pidin hyvin paljon Luken salapaikkaa asuttavista porgeista, ja erityisesti lintujen kohtauksista Chewbaccan kanssa (leirinuotio-kohtaus oli paras!). Luken ja Reyn treenaamista olisi ollut mukava nähdä enemmänkin. The Last Jedi oli myös hyvin yllätyksellinen elokuva. Useassakin kohtauksessa katsoja luuli tietävänsä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta hahmot toimivatkin vastoin katsojan odotuksia! Tärkeimpien hahmojen puolia alkoi tosissaan miettimään, ja hyvän ja pahan vastakkainasettelu ei ollut enää niin mustavalkoista kuin aiemmissa Star wars -elokuvissa. Tämä oli toisaalta kiehtovaa, mutta toisaalta minusta on ollut mukavaa, että Star warsissa on selkeä ero hyviksiin ja pahiksiin. Ehkä olen vain yksinkertainen. :)

Star wars: The Last Jedi oli toisaalta pettymys, mutta toisaalta se oli taas hyvä elokuva. Kyseessä on sellainen leffa, että se täytyy nähdä useampaan kertaan, ennen kuin elokuvasta tajuaa kaiken, ja ennen kuin voin muodostaa elokuvasta lopullisen mielipiteen. The Last Jedi ei yllä samalle tasolle The Force Awakensin kanssa. Mietin, voiko se johtua siitä, että olemme viime vuosien aikana tottuneet näkemään uusia Star wars -elokuvia, eikä niiden näkeminen tunnu enää niin spesiaalilta. The Force Awakensin ja Sithin koston välillä oli kuitenkin 10 vuotta, ja silloin uuden Star warsin ilmestyminen tuntui niin hienolta jutulta! Yhden elokuvan näkemiskerran perusteella olen kuitenkin sitä mieltä, että The Last Jedi kuuluu Star warsien huonoimpaan päähän. Siksipä annan sille arvosanaksi "vain" 8.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Disney Store -tilaus

Lokakuun lopussa tein yhteistilauksen Disney Storeen Sanlen ja Paulan kanssa. Tässä postauksessa esittelen pari tuotetta kyseisestä tilauksesta. 

Hankin itselleni ensimmäinen Disney-joulukuusenkoristeeni. Ostamani Cri-kee (suomeksi Si-Ri) kuuluu Sketchbook-ornament sarjaan, ja on aivan valloittava! Uhkailin Sanlea, ettei hän saa piirtää pakettiin (kun hän oli sen jo avannut tarkistaakseen, että siellä on mitä pitää), ja kuinkas sitten kävikään:

Hahaa! Paketista tuli ihanan persoonallinen! Kiitos Sanle! En tainnut vielä piirrostasi ihailla: se on ihana! Ei minua ollenkaan haittaa, että piirtelit "pakettiin"! :) Ja se näyttää nyt niin kivalle, ja päällyksen leikkauksesta tulee mieleen kiinalaiset valmisateriat, joita myydään juuri samalla tavalla avautuvissa rasioissa. Nyt valmisruoan on vain syönyt onnensirkka... Hihii! Olet kyllä taitava piirtäjä!

Ja tässä on itse paketin sisältö! Cri-kee näyttää aivan siltä, kuin hänet olisi napattu esille suoraan elokuvasta! Koriste on taitavasti maalattu, sitä voisi ajatella aidonkokoiseksi ja sen päässä on hopeinen laatta, johon on kaiverrettu "Disney Store" ja koristeen valmistusvuosi 2017. Oi oi! Jos laatu on tällaista, voin hyvin kuvitella ostavani enemmänkin näitä koristeita. :) Harmi vaan, ettei mieheni anna minun laittaa niitä joulukuuseen... :P

Cri-keen lisäksi ostin parin aivan ihania Aristokatit-sukkia! Toisaalta tuntuu julmalta pitää kissanpentujen näköisiä sukkia jaloissa, toisaalta olo on taas tosi söpö. Paketissa tuli kaksi sukkaparia.

Eri väreistään huolimatta nämä sukat kuuluvat yhteen. Niitä päällä pitäessä olo on kuin Robinilla. ;)

Disney Store -tilaukseen kuului lisäksi neljä Tsum tsumia. Otan niistä kuvia joku toinen päivä yhdessä muiden uusien tsumieni kanssa, joita en ole täällä blogissa vielä esitellyt.

Live action -elokuvat 5.

Sain kerran CDON.comia selaillessani hyvän idean, ja sen myötä ostin itselleni Davy Crockett: King of the Wild Frontier- ja 20,000 Leagues Under the Sea -DVD:t. Molemmat elokuvat ovat itsensä herra Walt Disneyn aikana julkaistuja live action -elokuvia. Tässäpäs hieman ajatuksiani elokuvista, joista käynee ilmi, oliko ostokseni kannattava vai ei.

Davy Crockett: King of the Wild Frontier (1954-1955)

Davy Crockett oli alunperin televisiota varten tehty sarja, joka saavutti Yhdysvalloissa hurjan suosion: lapset käyttivät pesukarhulakkeja ja hoilasivat tunnuslaulua Davy Crockettista. Pääosan esittäjästä, Fess Parkerista, tuli sarjan myötä hetkessä kuuluisuus. Davy Crockett: The King of the Wild Frontier -elokuvaan on koottu kolme ensimmäistä jaksoa sarjan yhteensä viidestä jaksosta. Itse olen aina kuvitellut, että Davy Crockett tv-sarja olisi ollut moniosaisempi ja täynnä taisteluja erämaassa intiaanien ja villieläinten kanssa, mutta kuinka väärässä olinkaan... 

Davy Crockett: King of the Wild Frontier -elokuva koostuu siis kolmesta eri tarinasta. Tarinoiden välillä näemme niitä yhdistämään (varmaan jälkikäteen) tehtyjä animaatioita kartoista ja Crockettin reitiltä niissä. Elokuvan ensimmäisessä tarinassa ei esitellä hahmoja ollenkaan, mikä on ihme. On kuin yleisön olettaisi tuntevan Davy Crockettin entuudestaan, mikä voi Yhdysvalloissa totta ollakin, mutta ei suomalaiselle. Elokuvaa katsoessani oletin, että jo sitä ennen on julkaistu esittelevä tv-sarja, mutta ei: elokuva onkin se tv-sarja! Ihmeellistä! Ensimmäinen tarina (tv-jakson nimi: Indian Fighter) kertoo Davy Crockettin seikkailuista erämaassa, jossa hän taistelee intiaaneja vastaan rykmentin kanssa. Crockettilla on erimielisyyksiä ylempiensä kanssa, ja hän viis veisaa auktoriteeteista tehden asiat omalla tavallaan. Crockett esimerkiksi vaanii intiaaneja metsässä eläinten äännähdyksiä matkien ja hiipien, kun muu rykmentti ravaa hevosillaan äänekkäästi - tietenkin suoraan intiaanien ansaan. Ensimmäisessä tarinassa näemme Davy Crockettin perheen. Toinen tarina (tv-jakson nimi: Davy Crockett Goes to Congress) kertoo siitä, kuinka Crockett pyrkii ja pääsee senaattiin, ja saa kuulla vaimonsa kuolleen. Tennesseen senaatissa Davy ajaa kaunopuheisesti ja rohkeasti maalaisen kotikuntansa etuja. Kolmannessa tarinassa (tv-jakson nimi: Davy Crockett at the Alamo) Davy matkustaa ystäviensä kanssa Texasiin, jossa he päätyvät piiritettyyn linnoitukseen. Linnoituksessa kaikki menee huonosti, tappiomieliala on korkealla ja häviötä odotetaan masentuneena. Lopussa meksikolaiset hyökkäävät linnoituksen kimppuun, ja sanotaanko näin, että loppu on huono ja outo. 

Elokuvan ensimmäinen tarina on mielestäni tarinoista ehdottomasti paras! Se on sitä oikeaa Davy Crockett -meininkiä, jota elokuvalta odotinkin. Luonnon maisemat ovat kauniita ja värit ihanan kirkkaita. Voitte varmasti kuvitella, millaista rykmentin ja intiaanien välinen taistelu on vuoden 1954 elokuvassa. Lyönnit eivät osu perille asti ja kuolemat ovat niin dramaattisia ihmisten kaatuillessa sinne tänne päästellen epätoivoisia kuolinkorinoita. :D Pelkästään tämän takia ensimmäinen osa elokuvasta kannattaa katsoa! Tarina yllätti minut siinä mielessä, että Davy puolusti intiaanien oikeuksia! Aluksi intiaanien kohtalo ja heidän kohtelu sai minussa aikaan sääliä, mutta sitten Davy rupesi urheasti pitämään heidän puoltaan - toki ei murhanhimoisten intiaanien puolia. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että intiaanien kansallisoikeuksia poljetaan koko elokuvan ajan kaikista suunnista, joten Davyn puolustus oli positiivinen yllätys! Elokuvan toinen ja kolmas tarina olivat todella tylsiä, ja niiden aikana toivoin elokuvan vain loppuvan. 

"Davy, Davy Crockett! Siinä vasta miesten mies!" lauletaan Davy Crockettin balladissa. Tämä väite pitää paikkansa ainakin miehen maskuliinisuuden perusteella: tappaahan Davy karhun pelkkää puukkoa käyttäen! Tähän ei Leonardo DiCaprio pystynyt The Revenantissa! ;) Davy Crockett: King of the Wild Frontier oli ihan mielenkiintoinen leffa, mutta toista kertaa en aio luultavasti katsoa sitä. Annoin elokuvalle arvosanaksi numeron 6.

20,000 Leagues Under the Sea (1954)

20,000 Leagues Under the Sea on valmistunut Davy Crockettin kanssa samoihin aikoihin, vuonna 1954. Tämän takia odotin elokuvan olevan tylsä ja huono Davy Crockettin katsomisen perusteella. Onneksi olin väärässä! 20,000 Leagues Under the Sea perustuu Jules Vernen samannimiseen kirjaan. Kirja-adaptaation huomaa ainakin elokuvan alussa: tarina alkaa (ja loppuu) kirjan sivuja kääntelemällä hyvin perinteiseen Disneyn tapaan. Elokuva kertoo siitä, kuinka professori Aronnax (Paul Lukas) lähtee tutkimaan outoja laivojen katoamisia assistenttinsa Conseilin (Peter Lorre) kanssa. Matkalle lähtevän miehistön jäsenenä on myös itseriittoinen Ned Land (Kirk Douglas). Merellä he törmäävät laivoja upottelevaan kapteeni Nemoon (James Mason), ja joutuvat tämän sukellusveneen Nautiluksen vangeiksi. 

20,000 Leagues Under the Sea -elokuvan maailma on yllättävän hieno ja aidonnäköinen! Merenalainen maailma näyttää upealta, ja itse Nautilus on minun mielestäni älyttömän siisti! Nemolla on sukellusveneen sisällä urut! Uuu! Ja aluksella on söpö, temppuileva hylje lemmikkinä! Suurin osa elokuvan kuvamateriaalista on uskottavaa, joskin välillä esimerkiksi vauhdikkaammissa kohtauksissa huomaa, että maisema näyttelijöiden takana ei ole oikea, tai että näyttelijät eivät ainakaan ole kyseisessä maisemassa kuvaushetkellä, vaan jonkin valkokankaan edessä. Elokuva, erityisesti sen loppuhuipennus, sisältää hieman liikaa räjähdyksiä. Veden alla tapahtuvat räjähdykset ovat aivan samannäköisiä kuin maalla tapahtuvat, liekkeineen kaikkineen. Autenttista? Taistelut ja kuolemat ovat Davy Crockettmaiseen tapaan hyvin dramaattisia, ja kuolevat henkilöt saavat aina sanottua jotain traagista viimeisiksi sanoikseen. 

En ole Jules Vernen kirjaa lukenut, ja eniten minua järkytti elokuvassa se, että kapteeni Nemo oli pahis! Olen aina ajatellut hänen olevan hyvällä puolella, eikös hän sitä ole Phileas Foggin seikkailuissa ja Herrasmiesliigassa? Elokuvan Nemolla on karismaa, ja hän osaa puhua muita puolelleen, mutta on hän myös aikamoinen mielipuoli. Nemo muun muassa pitää koko ihmiskuntaa pahana, myös sinua ja minua! Meren alla ihmisten ulottumattomissa oleminen ei kuitenkaan riitä Nemolle, vaan koko ihmiskunta täytyy tuhota. Kapteenin pahuudesta kertoo jotain myös se, että Nemo pyydystää kilpikonnia ja syö niitä! Ei kilppareita saa syödä! Nyyh! 

Kuten alussa sanoin, oletin elokuvan olevan huono. 20,000 Leagues Under the Sea yllätti minut kuitenkin positiivisesti, sillä elokuvan juoni oli sen verran mielenkiintoinen, että nykykatsojankin into pysyi yllä koko elokuvan ajan! Onhan elokuva tosin 2000-luvun elokuvia hidastempoisempi ja yksinkertaisempi, mutta minä nautin siitä kovasti katselupäivänä. Jos haluatte tutustua Disneyn varhaisiin live action -elokuviin, suosittelen katsomaan tämän - ainakin ennemmin kuin Davy Crockettin! 20,000 Leagues Under the Sea saa minulta arvosanakseen kokonaisen 9!

(Kuvat on otettu jälleen kerran osoitteesta www.impawards.com.) 

Voisin näin lopuksi kysellä, mistä Disneyn live action -elokuvista haluaisitte minun kirjoittelevan blogiini lyhyitä arvosteluja? Marvelin elokuvia olen katsonut nyt siihen malliin, että niistä tulen tulevaisuudessa kirjoittelemaan, ja Star Warsit aion myös käydä läpi joskus. Minua on pyydetty kirjoittelemaan Prinsessapäiväkirjoista, Flubberista ja Viidakon Ykästä, mutta onko muita Disneyn tekemiä toive-elokuvia mielessä? :)

The Nine Old Men

Sain viime jouluna vanhemmiltani joululahjaksi ex-Disneyanimaattori Andreas Dejan kirjoittaman kirjan The Nine Old Men. Seuraan Dejan blogia Deja View,  ja pidän miehen kirjoitustyylistä kovasti blogissa. Niinpä toivoin kirjaa lahjaksi, ja aloin lukemaan sitä innokkaasti. Kirjassa kerrotaan Disneyn "yhdeksästä vanhasta miehestä", animaattoreiden legendaarisesta joukkiosta, joka animoi pätkiä Lumikista Pelastuspartio Bernard ja Biancaan asti. Nimitys miesryhmälle oli Walt Disneyn keksimä.

The Nine Old Men -kirjassa jokainen yhdeksästä animaattorista käsitellään erikseen. Jokaisessa kappaleessa käydään animaattoreiden ura Disney studioilla lyhyesti läpi, mutta pääpaino kirjassa on kuvilla. Saamme seurata miesten upeaa kynän käyttöä ja liikkeen siirtämistä paperille. Tekstiosuuksissa keskitytään pääasiassa taas opetuksellisuuteen; Andreas Deja haluaa jakaa miehiltä kuulemiaan ja itse miesten piirroksista huomaamiaan neuvoja tulevien sukupolvien animaattoreille. Deja tuo esille sen, miten esimerkiksi koiran häntä on animoitu heilumaan musiikin tahdissa, tai miten Pinocchio on animoitu taipumattomaksi puuksi. Kirjan sivut ovat todella ohuita, samanpaksuisia kuin virsikirjassa tai Raamatussa. Niinpä vaikka kirja vie vähän tilaa ja näyttää kevyeltä, on se yllättävän painava.

Odotin kirjan olevan enemmän elämänkerrallinen ja informatiivinen pakkaus yhdeksästä vanhasta miehestä, ja petyin siihen, koska se keskittyi niin paljon animaattoreiden tekniikkoihin - vaikka kannessa lukeekin selkeästi sisältö! Kirja alkoi tuntua nopeasti tylsältä, sillä sama sisältö toistui yhdeksän kertaa peräkkäin, vaikka toki kuvat ja tekstit vaihtelivatkin. Huomasin myös, että vaikka olen aina kehunut animaattoreiden "lyijykynäpiirroksia" upeiksi, alkoi tässä kirjassa kaivata muunkintyylistä kuvitusta. 383 sivua luonnoskuvia on tälle tytölle liikaa. The Art of -kirjat ovatkin hyviä monipuolisuudestaan: siellä on luonnoksia, mutta myös maalauksia ja VÄRIÄ! ;) Jos voisinkin nyt The Nine Old Men -kirjan luettuani päättää, hankkisinko sen itselleni vai en, niin en sitä ostaisi. :P Luulen kuitenkin, että ihmiset, jotka taiteilevat enemmän kuin minä tai jotka edes harkitsevat animaattorin uraa, pitävät kirjasta varmasti kovasti.

Les Clark

Wolfgang Reitherman

Eric Larson

Ward Kimball

Milt Kahl

Frank Thomas

Ollie Johnston

John Loundsbery

Marc Davis