Solo: A Star Wars Story

Toukokuun lopussa ensi-iltansa sai uusin Star Wars -elokuva. Solo: A Star Wars Storysta kirjoitettiin kovasti ennen elokuvan ensi-iltaa, koska sen tuotannossa oli niin paljon vaikeuksia. Esimerkiksi elokuvan ohjaaja vaihtui kesken kaiken, ja tämän takia elokuvaa piti uudelleenkuvata paljon. Itse en näiden tietojen takia ollut kovin innoissani elokuvasta: ja voiko Han Solosta kertovasta tarinasta olla edes innoissaan, jos päähenkilöä ei esitä itse Harrison Ford? ;) Tällä viikolla on uutisoitu, että elokuva tulee näillä näkymin jäämään tappiolle jopa 50 miljoonaa dollaria (!) tehden siitä ensimmäisen Star Wars -elokuvan, joka jää miinuksen puolelle. Itse kävin elokuvan katsomassa kuitenkin (tietenkin!) teatterissa, mutta vasta viime sunnuntaina, puolitoista viikkoa ensi-illan jälkeen. 

HUOM! Arvostelu SISÄLTÄÄ spoilereita!!!!

Solo: A Star Wars Story kertoo alkuperäisestä Tähtien sota -trilogiasta tutun Han Solon tarinan. Elokuva tapahtuu ennen alkuperäistä trilogiaa (ja Rogue Onea) ja esiosa-trilogian jälkeen. Elokuvan alussa pääsemme Han Solon kotiplaneetalle Corellianiin, jossa Han (Alden Ehrenreich) ja hänen tyttöystävänsä Qi'ra (Emilia Clarke) yrittävät päästä pakoon orjuudesta kohti parempaa elämää. Täytyy sanoa, että näiden kahden välinen romanssi ei vakuuta minua yhtään. Tunneside hahmojen välillä ei tunnu uskottavalta, ja olen Sanlen kanssa samaa mieltä siitä, että elokuva olisi toiminut mainiosti ilman rakkaustarinaa: kaksikon kemia olisi toiminut paremmin vaikkapa lapsuudenystävyytenä. Han pääsee pois Corellianista ja tästä alkaa hänen suuri seikkailunsa. Han törmää Tobias Beckettiin (Woody Harrelson), josta tulee hänelle eräänlainen mentori. Hän kohtaa Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta tutun Lando Calrissianin (Donald Glover), joka on minusta elokuvan hahmoista onnistunein. Landon mukana kulkee droidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge), joka vaatii droideille tasa-arvoa muiden eliöiden kanssa. L3-37 on toisaalta todella hauska hahmo, mutta toisaalta taas todella ärsyttävä. Han Solon jälkeen tärkein hahmo elokuvassa on kuitenkin Chewbacca, jota näyttelee suomalainen Joonas Suotamo! Hyvä Suomi! Suotamo on onnistunut roolissaan hyvin, ja Chewien sekä Han Solon välillä kehittyvää ystävyyttä on mukava seurata. Jotenkin tämäkin suhde loppujen lopuksi jätti minut kylmäksi, ja olisin kaivannut parin ystävyydelle vielä pidempää kehitysaikaa. 

Solo: A Star Wars Story alkaa minusta hyvin, ja kohtaukset Corelliassa ja Mimbanilla ovat mielenkiintoista seurattavaa. Elokuva alkoi kuitenkin menettää minun kohdalla mielenkiintoaan Han Solon lähtiessä Beckettin matkaan ryöstämään coaxiumia junasta, ja tästä lähtien elokuva huononi silmissäni koko ajan loppua kohti. Elokuva tuntui minusta välillä jopa pitkäveteiseltä, ja porukan seikkaillessa Kesselin kaivoksissa sain tehdä tosissani töitä, etten nukahtaisi! Vaikka kello oli siinä vaiheessa ehkä kolme sunnuntai-iltapäivällä!!! Mikä elokuvasta sitten teki huonon?

1. En uskonut, että Alden Ehrenreich on Han Solo. Ehrenreich oli toki tehnyt perusteellista työtä käyttääkseen Harrison Fordin eleitä ja ilmeitä elokuvassa, mutta ne eivät riittäneet. Elokuva olisi saattanut olla mielestäni onnistuneempi, jos päähenkilö olisi ollut kuka tahansa muu, joku ennestään tuntematon Star Wars -hahmo, vaikka tarina olisikin ollut sama. 

2. En pitänyt myöskään Qi'rasta yhtään. Hahmo oli mielestäni aivan liian sekava: katsoja ei saanut selville, onko hän hyvis vai pahis vai siltä väliltä. Hahmon motiivit jäivät myös ainakin minulle etäisiksi. Vanhoissa Star Warseissa pidän siitä, kuinka mustavalkoinen niiden maailma on: hyvikset ovat hyviä ja pahikset pahoja. Solossa ja The Last Jedissä mustavalkoiseen maailmaan on tungettu harmaan sävyjä, ja se pistää minun silmääni tosi pahasti. "Ovatko hyvät hyviä ja pahat pahoja, jos tapahtuu NÄIN?" -ajatusmaailma ei sovi minun mielestäni Star Wars -maailmaan ollenkaan. Muihin elokuviin kyllä, ja onhan se hyvä että maailmaa ei näytetä mustavalkoisena... mutta Star Wars -maailma voisi silti minusta pysyä fiktiivisen hyvän ja pahan konkreettisena temmellyskenttänä.

3. Elokuva jätti minut kylmäksi, enkä pystynyt samaistumaan hahmojen päämäärään. Musiikki oli mielestäni liian hidasta, eikä siitä tullut jännittynyt olo. Lisäksi tuntui siltä, että seikkailu on jo nähty, ja osa kohtauksista tuntui hyvinkin tutuilta. 

4. Toisaalta elokuvaa katsoessa olo tuntui siltä, että elokuva vaatisi täydellistä Star Wars -universumin tietoutta. Tuntui, että moni asia saattoi olla viittaus johonkin kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ja itselle tuli tunne, että elokuvan täysi ymmärtäminen vaatisi täydellistä taustatietoutta kaukaisesta galaksista. Tästä pääsemmekin viimeiseen ärsytyksen kohtaan....

5. DARTH MAUL!!!!!!!!!!!! Minua ärsyttää suuresti, kuinka hänet on nyt tuotu elokuvissakin eloon!!!! Darth Maul on tuotu henkiin aiemmin ainakin televisiosarjassa ja sarjakuvissa, ja silloin asia ei ole ärsyttänyt minua, koska sarjakuvat eivät mielestäni kuulu viralliseen Star Wars -kaanoniin. Nyt Darth Maul on kuitenkin herätetty henkiin myös elokuvissa, ja se on mielestäni huutava vääryys!!! Tämä tekee Obi-Wanin (lempihahmoni...) teon Qui-Gon Jinnin kuoleman puolesta täysin tyhjäksi, vaikka toisaalta se myös vähentää yhden murhan Obi-Wanin omaltatunnolta. Lisäksi Darth Maulin piti elokuvassa oikein esitellä kaksiteräistä valomiekkaansa.... MIKSI IHMEESSÄ HÄN LAITTAISI VALOMIEKAN PÄÄLLE JUTELLESSAAN HOLOPROJEKTORISSA YHTEISTYÖKUMPPANINSA KANSSA!?!??! Ei noiden kasvojen kanssa tarvitsisi enää leveillä: Darth Maul on tarpeeksi pelottava muutenkin ilman valomiekkaansa! Ja luulenpas katsojien ymmärtävän ilman miekan punaisia teriä, että kyseessä todellakin on sama Darth Maul. Ärrin murrin!!! Jään kytemään tänne ärsytykseni kanssa. 

Herranen aika, tästähän meinaa tulla pelkkä valitusteksti. Siksipä tuonkin elokuvan positiiviset asiat esiin näin loppuun. Chewbacca ja Lando olivat tosiaan onnistuneita hahmoja. Oli siistiä nähdä kuuluisa sabacc-peli, jossa Han voittaa Millenium Falconin Landolta, vaikka mielenkiintoisempi peli olisi varmasti ollut, jos olisi osannut sen säännöt. Elokuva oli visuaalisesti myös aivan upea, ja oli hienoa nähdä erilaisia planeettoja. Visuaalisesti paras kohta oli minusta kuitenkin Kesselin reitillä oleva tähtisumu (vai mikä lieneekään se sumu ollut): erityisesti Imperiumin laivaston näkeminen sumussa oli pahaenteistä mutta ah-niin-upeaa! Kesselin reitillä ollut gravitaatiokaivo ja jättikokoinen avaruushirviö olivat myös todella upean näköisiä! 

Täytyy todeta, että Solo: A Star Wars Story ei valitettavasti ollut minusta onnistunut elokuva, ja se valitettavasti ansaitsi kaikki negatiiviset odotukseni elokuvaa kohtaan. Star Wars: The Last Jedin arvostelussani sanoin The Last Jedin olevan huonoin Star Wars -elokuva, mutta kyllä nyt Solo vei sen huonoimman elokuvan pystin. :( Arvosanaksi elokuva saa kouluasteikolla numeron 7, koska huonoista puolista huolimatta oli elokuva ihan viihdyttävä ja ainakin tunteita herättävä. XD Mikäli haluat lukea positiivisemman arvion elokuvasta, lue Joonatanin arvostelu tästä.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Tsum Tsumit!

Onpas aika esitellä täällä blogissa Disney-kokoelmaani, jonka esittely on jäänyt elokuva-arvostelujen jalkoihin. Luvassa on kuvapitoinen postaus Tsum Tsumeista! Edellisen kerran olen esitellyt Tsum Tsumejani yli kaksi vuotta sitten, ja sen jälkeen kokoelmani on karttunut monella pörröisellä kaverilla. Kaksi vuotta sitten minulla oli viisi tsumia, tällä hetkellä niitä on 11. Luulen, etten enää paljon kartuta kokoelmaani... 15 voisi olla sellainen sopiva luku, johon voisin yrittää pyrkiä. ;) MUTTA pidemmittä puheitta tässä tulevat uusimmat Tsum Tsumini!

Frozen-tsumeista olen hankkinut itselleni Olafin ja Svenin. Olaf on ostettu Prismasta. Hän on vähän normaaleja tsumeja isompi kaveri, jonka sisällä on pieni patteri. Kun Olafin päälaelta painaa, hänen poskiinsa syttyy palamaan hetkeksi punaiset valot. Tai syttyi, nyt patteri on kulunut loppuun, ja uuden vaihtamiseksi Olaf pitäisi ratkoa auki. Olaf pistää hyllyltä aina silmään hieman suuremman kokonsa takia, mutta minua se ei haittaa. Sven-poron alkuperää taas en ollenkaan muista! :O Miten voi olla?!? Mutta en ollenkaan muista, mistä sen olen hankkinut vai onko joku ostanut sen minulle! Voi minua! Sven on kuitenkin minusta tosi söpö, ja hauskan yksityiskohdan luo suusta ulkona oleva kieli. Mieheni mielestä Sven näyttää edestä päin ihan apinalta... Mutta ei apinoilla ole sarvia! :)

Viime lokakuun lopussa tilailin Sanlen ja Paulan kanssa Disney Storesta tavaraa, johon kuului neljä Tsum Tsumia. (Muut tilauksessa olleet tavarat esittelin jo tässä tekstissä.) Hyllyäni sulostuttamaan pääsi karvakuonot Jalo ja Tupsu Kaunottaresta ja Kulkurista. Molemmat koirat ovat jotenkin tosi veikeitä, ja erityisesti Tupsun karvakuono on mielestäni todella söpö! Jalo taas on oman miettiväisen itsensä näköinen.

Disney Store -tilaukseen kuuluivat myös Dumbo ja pöllö Prinsessa Ruususesta. Dumbo-tsumin olin suunnitellut hankkivani pitkään, ja nyt toteutin viimein suunnitelmani. Dumbon ohut häntä on minusta tosi söpö tapaus. Mietin myös pitkään, haluanko pöllöstä tehdyn ihanan isokokoisen pehmolelun, vai riittääkö tämä Tsum Tsum minulle. Lopulta päädyin tyytymään pienempään pöllö-mittakaavaan. Prinssiksi pukeutunut pöllö on aivan ihana ja todella yksityiskohtainen! 

Loppuun vielä pari yhteispotrettia Tsum Tsumeistani: 

Avengers: Infinity War

Marvelin uusin, mahtipontisin ja valtavin elokuva sai ensi-iltansa tällä viikolla. Kävin katsomassa elokuvan mieheni kanssa torstaina, ja tässäpä pientä pohdintaa elokuvasta. Olen yrittänyt pitää arvostelun spoilerivapaana, mutta jos et halua ihan varmasti tietää elokuvasta mitään etukäteen, niin älä lue tätä. 

Avengers: Infinity War on Marvelin elokuvauniversumin kymmenen vuoden matkan huipennus, johon kaikki aiemmat Marvelin supersankarielokuvat ovat johtaneet Iron Manista (2008) lähtien. Elokuva kertoo siitä, kuinka superpahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä itselleen ikuisuuskiviä muokatakseen niillä universumia, ja Avengers-ryhmä (Kostajat) yrittää estää Thanoksen aikeet. Elokuvassa nähdään supersankareita kaikista Marvelin elokuvauniversumin elokuvista: Iron Man, Kapteeni Amerikka, Hulk, Thor, Starlord, Doctor Strange, Spiderman... Käsissä on sillisalaatin ainekset, joilla saisi tehtyä epämääräisen ja pinnalliseksi jäävän elokuvan. Mielestäni kaikki sankarit saivat kuitenkin elokuvassa hyvin ruutuaikaa, eikä elokuva ollut niin sekava, kuin mielestäni vaikkapa The Avengers oli. Katsoja tuntee tässä vaiheessa kaikki sankarit hyvin, joten hahmoja ei tarvinnut esitellä, vaan osa hahmoista pystyi nousemaan jopa seuraavalle tasolle hahmokehityksessään. Siksipä onkin niin tärkeää, että ennen Infinity Warin katsomista on nähnyt edelliset Marvelin elokuvauniversumin 19 elokuvaa. Hahmojen tuntemisen suhteen myös juonenkäänteet vaativat monin paikoin edellisiin elokuvaan perehtymistä. 

Elokuva ei siis mielestäni ollut sekava suuresta hahmomäärästään huolimatta. Juoni kulki samanaikaisesti monessa eri paikassa pitkin universumia, mutta tämä tapahtumapaikasta toiseen hyppiminen ei ollut mielestäni häiritsevää. Elokuvan tunnelma vaihtui myös hyppimällä tunteesta toiseen: yhdessä kohtaa sai nauraa ja toisessa itkeä. Avengers: Infinity War on huumoripitoisista kohtauksista huolimatta vakavampi ja synkempi elokuva kuin edelliset Marvelin elokuvat. Jo elokuvan ensiminuuteilla asetetaan elokuvalle synkkä tunnelma, kun esitellään, miten voimakas ja paha hahmo Thanos on. Katsoja tietää alusta asti, ettei kukaan sankareista ole turvassa. Niinpä elokuvan ajan saa oikeasti jännittää lempparihahmojensa puolesta. Elokuvan dramaattisimpia hetkiä ei kuitenkaan mielestäni pohjustettu tarpeeksi, eikä surullisiin tunnelmiin jäädä vellomaan, joten tämä normaalisti niin helposti kyynelehtivä tyttö ei itkenyt kertaakaan elokuvan aikana. Nauraa sain kuitenkin useasti. 

Infinity Warissa eniten ruutu-aikaa hahmoista saa Thanos, joka tuntuu alusta asti todelliselta mahtiviholliselta. Thanoksen suunnitelmat tuntuvat kauheudestaan huolimatta ihan ymmärrettäville. Pohdin elokuvan ajan, että toivottavasti maapallon suurvaltioiden johtajat eivät näe elokuvaa, sillä heidän voisi kuvitella ottavan Thanoksen suunnitelmista mallia... Thanoksesta kuoriutuu elokuvan aikana kivan moniulotteinen hahmo. 

Infinity War oli uskomattoman eeppinen elokuva, jossa nähtiin toinen toistaan massiivisempia taisteluja. Elokuva oli visuaalisesti upeaa katsottavaa, ja oli mahtavaa nähdä, miten uudetkin Marvelin elokuvien supersankarit pääsivät osaksi Avengers-joukkiota. Aina uuden supersankarin tullessa ruudulle kuultiin taustamusiikissa supersankarin omassa elokuvassa kuultu musiikkiteema, joka liittää elokuvan auditiivisellakin tasolla edellisiin supersankarielokuviin. Tunnistettavimpia teemoja olivat tietysti Guardians of the Galaxy- ja Black Panther -elokuvien musiikit. Elokuvassa en pitänyt siitä, miten sukupuolisidonnaisia jotkut osat taisteluista olivat. James Bondeissakin minua ärsyttää aina se, jos naiset laitetaan taistelemaan naisia ja miehet miehiä vastaan. Black Widow saisi hyvin laitettua kampoihin Thanoksen miespuolisille apureillekin. :P

Avengers: Infinity War oli hyvä elokuva, jonka katsomisesta nautti (melkein) jokaisella elokuvan minuutilla. Elokuvan nähtyä katsoja jää ihmettelemään, mitä juuri tuli katsottua. Pohdiskelevin mielin jää odottamaan, milloin jatkoa seuraa, sillä elokuva jää todellakin todelliseen cliffhangeriin. Elokuva ei ollut kuitenkaan mikään loistavin tapaus Marvelin elokuvauniversumin leffojen joukosta, joten annan elokuvalle arvosanaksi 8:n. 

Ja toteanpas vielä loppuun, että suosikikseni Avengersien supersankareista on noussut parin viime elokuvan aikana Thor, itse asiassa miehen hiustenleikkuun myötä. Suosikkiasemaan mies ei ole varmasti päässyt hyvän ulkonäkönsä perusteella (kröh kröh...), vaan siksi koska on vain niin siisti ja voimakas ukkosen jumala. Kuka on sinun suosikkisi Avengerseista? 

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Black Panther

Kävin perjantaina katsomassa Marvelin uusimman supersankarielokuvan, Black Pantherin, alkavan talvilomani kunniaksi. Black Panther oli ensi-illassa jo yli viikko sitten (16.2.), ja sitä on erityisesti USA:n suunnalta hehkutettu ensimmäisenä mustien supersankarielokuvana. Tässäpä minun ajatuksiani elokuvasta. 

Black Panther kertoo Marvelin sarjakuvien supersankarista, Mustasta pantterista, joka on oikealta henkilöllisyydeltään Wakandan kuningas T'Challa. Black Panther esiteltiin ensimmäistä kertaa yleisölle jo elokuvassa Captain America: Civil War, jossa hahmon motiiveja ja taustatarinaa jo selitettiin. Black Pantherin juonen ymmärtää kuitenkin vallan hyvin, vaikka Civil Waria ei olisi nähnyt. Ensimmäinen kosketukseni Black Pantheriin tuli juurikin Civil Warista. Hahmo ei ollut minulle milläänlailla tuttu, toisin kuin vaikka Spiderman tai Batman, jotka ovat olleet tietoisuudessani jo lapsuudesta asti. Olikin kiva nähdä supersankarielokuva, jossa hahmosta ei tiennyt mitään etukäteen. (Enpä minä kyllä ennen uusia Marvelin elokuvia ole tiennyt mitään monesta muustakaan supersankarista, kuten Thorista, Ironmanista tai Captain Americasta. Nyt tuntuu hassulta, ettei noita hahmoja tuntisi.) 

Black Pantherissa T'Challa (Chadwick Boseman) valitaan oikeutetusti Wakandan kuninkaaksi. T'Challa on kuitenkin myös supersankari Black Panther, ja elokuvan aikana hän tasapainoilee kuninkuuden ja supersankariuden välillä. ...vai tasapainoileeko? Kaikki edelliset kuninkaat ovat olleet myös Black Panthereita, ja T'Challa vain jatkaa tätä samaa linjaa. Korjaankin lausettani: T'Challa yhdistää luonnostaan kuninkuuden ja supersankariuden toisiinsa, mutta hän kamppailee elokuvan aikana siitä, mitä hänen tulisi kuninkaana/supersankarina tehdä. T'Challan valinta Wakandan todellisen luonteen paljastamisesta maailmalle mietityttää katsojaakin, sillä paljastuksessa ja salassapidossa on molemmissa omat hyvät puolensa. Sain elokuvan aikana sen käsityksen, ettei T'Challa salaisi superminäänsä muilta, vaan kaikki (ainakin kaikki wakandalaiset) tietävät, kuka Black Panther oikeasti on. Wakanda on upea afrikkalainen maa ja kaupunki: Afrikan maisemat ovat upeita, mutta myös itse kaupunki on silmänruokaa yhdistelmässään modernia ja perinteistä afrikkalaista arkkitehtuuria. Tämä yhdistelmä pätee myös moneen muuhun asiaan elokuvassa: ihmisten vaatteet ovat perinteisiä mutta silti ei-niin-perinteisiä, ja musiikkiin on saatu yhdistettyä loistavasti afrikkalaiset rytmit. Tuntuu, että viimeisimmissä Marvelin elokuvissa on panostettu nimenomaan musiikkiin (esim. Thor: Ragnarök), ja se kannattaa. Black Pantherin taustamusiikit ovat upeita!

Vaikka elokuvan päähenkilö onkin Black Panther, tuntuu minusta, että T'Challaa suuremman roolin elokuvassa saivat sen vahvat naishahmot. Marvelia on kritisoitu siitä, että sen elokuvissa naiset jäävät maskuliinisten supersankareiden jalkoihin, mutta niin ei käy todellakaan Black Pantherissa. Vahvimman roolin vetää Wakandan naissoturi Okoye (Danai Gurira), joka nostaa käsitteen "isänmaallisuus" uudelle tasolle. Vaikka Okoye onkin tiukka ja tyly, tykästyy katsoja hahmoon samantien. T'Challan sisar Shuri (Letitia Wright) on Wakandan johtava insinööri, ja hän suunnittelee huipputeknologiasta kaikennäköisiä laitteita Wakandalle. Shurin ja T'Challan välinen sisaruussuhde on ihanan leikittelevä ja lämmin. Nakia (Lupita Nyong'o) on Wakandan vakooja ja T'Challan exä, johon kuningas on selkeästi vielä ihastunut. Mukana seikkailussa nähdään myös muun muassa kuningataräiti Ramonda (Angela Bassett), viisas kylänvanhin Zuri (Forest Whitaker), CIA-agentti Ross (Martin Freeman) ja elokuvan pahikset Ulysses Klaue (Andy Serkis) sekä Erik "Killmonger" Stevens (Michael B. Jordan). Molemmissa pahiksissa olisi ainesta vielä pahismaisempaan hahmoon, mutta kumpaankaan ei keretä elokuvan aikana syventyä tarpeeksi. Tässä tapauksessa olisikin ollut parempi, jos elokuvassa olisi pitäydytty vain yhdessä pahiksessa, joka olisi tällöin saanut enemmän lihaa luittensa ympärille. 

Black Pantherissa ei ole mielestäni mikään maailman sykähdyttävin juoni. Tosin niin ei ole oikeastaan missään supersankarielokuvassa: kaikissa on kyse taistelusta hyvän ja pahan välillä, ja melkein kaikissa supersankari pohtii omia eettisiä arvojaan. Tämä eettinen pohdiskelu on kyllä aina hyvästä, ja se tekee super-elokuvista muitakin kuin vain hurjia rymistely-elokuvia. Black Pantherissa minut hurmasi kuitenkin elokuvan afrikkalainen tunnelma musiikkeja, puvustusta, näyttelijöiden aksenttia ja wakandalaisia perinteitä myöten. Tämä oli virkistävää vaihtelua amerikkalaispainotteiselle supersankarigenrelle. Pidin kovasti Black Pantherista, erityisesti elokuvan girl powerista, ja siksi annan elokuvalle arvosanaksi 9. Elokuva kannattaa käydä katsomassa! Nyt sitten odottelemaan Marvelin seuraavaa elokuvaa: Avengers: Infinity Waria.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)

Soundtrackit 12.

On aika esitellä taas pari CD:tä Disney-kokoelmani syövereistä. Molemmat alla olevista CD:istä olen omistanut jo useamman vuoden ajan. Fantasian olen ostanut itse CDON.comista, Kaunotar ja Hirviö -musikaalilevyn olen saanut lahjaksi vanhemmiltani. He ovat muistaakseni hankkineet levyn Levykauppa Äx:n kautta.

2-levyinen Fantasia-soundtrack sisältää kaikki klassiset kappaleet vuoden 1940 Fantasiasta. Levyn kannessa ja sisäsivuilla oikeuksiinsa pääsee Mikki Hiiri Noidan oppipojasta. Mikin lisäksi kuvitusta levyn kansilehtiseen on otettu neljästä muusta Fantasian ja Fantasia 2000:n animaatiopätkästä. Minusta on hassua, että kansilehtisessä on kuvia Fantasia 2000:sta, koska itse levyllä ei ole musiikkia uudemmasta elokuvasta, eikä edes kansilehtisen teksteissä mainita uutta elokuvaa kertaakaan. Ehkä kansilehtisen visuaalinen suunnittelija on mennyt sekaisin Fantasioissa. Viisi aukeamaa sisältävä kansilehtinen pitää sisällään siis Mikki-pitoisia kuvia, mutta myös neljäsivuisen infon alkuperäisen Fantasian tekemisestä. Kansilehtinen ja levyn kannet ovat minusta tyylikkäästi suunnitellut (lukuunottamatta paria hämäävää kuvaa Fantasia 2000:sta), ja ne ovat minusta tunnelmaltaan samanlaiset kuin Fantasia-elokuvakin. 

Levyn musiikki on tietenkin klassista, Leopold Stokowskin johtaman Philadelphian sinfoniaorkesterin äänittämää musiikkia. Tätä levyä kuuntelen aina halutessani kuunnella rauhallista musiikkia, johon ei välttämättä tarvitse keskittyä niin paljon - vaikka esimerkiksi Pähkinänsärkijän Venäläinen tanssi ei kovin rauhallinen kappale olekaan.

Kaunotar ja Hirviö -elokuvasta en omista alkuperäistä soundtrackia, vaan tämän musikaaliversiosta äänitetyn levyn. Toivoin elokuvan soundtrackia itselleni joskus joululahjaksi, mutta vanhempani ostivat tämän, koska eivät soundtrackia kaupoista löytäneet. En ole kuitenkaan harmitellut lahjaani yhtään, sillä levy on aivan upea! Ja jos saan sanoa, niin mielestäni kappaleet esitetään tässä paljon paremmin ja eläytyvämmin kuin elokuvan englanninkielisessä versiossa! Levyn kansi on mielestäni yksinkertaisuudessaan todella upean näköinen. Kansilehtisen sivuilta löytyy esityksestä otettuja kuvia ja kaikkien laulujen sanat. CD on nauhoitettu Lontoossa esitetystä Kaunottaresta ja Hirviöstä, ja niinpä kansilehtisen sivuilta löytyy myös kaikki Lontoon näyttelijöiden nimet hahmoineen ja orkesterin jäsenet soittimineen.

Kappaleita levyllä on yhteensä 23. Levyltä löytyy kaikki elokuvassa lauletut laulut, mutta mukana on myös monta laulua, jotka Alan Menken on säveltänyt nimenomaan musikaaliversiota varten: No Matter What, Home, How Long Must This Go On, If I Can't Love Her ja Maison des Lunes. Laulettujen laulujen lisäksi levyllä on vain kolme instrumentaalia: Entr'acte/Wolf Chase, The Battle ja Transformation. Laulut ovat levyllä siinä järjestyksessä, missä ne musikaalissakin esitetään. Tätä levyä kuuntelee aina mielellään, ja sitä kuunnellessa tuntuu, että olisi itse paikan päällä musikaalia katsomassa.

Tämä kohtaus olisi varmasti aivan upea teatterin lavalla nähtynä!

Pennitön ja suruton -DVD

Disney-klassikoiden DVD-hyllyni esittely on edennyt hurjaa vauhtia eteenpäin... Edellisen kerran esittelin DVD:n yli vuosi sitten. Ehkä on aika palata siis esittelylistalle. Viimeksi esittelin klassikot numero 6, 7, 8, 10 ja 11, jotka hankin "upeassa keräilypakkauksessa". Tänään vuoroon pääsee tuosta välistä puuttuva klassikko numero 9: Pennitön ja suruton. Tämä oli viimeisimpiä klassikoita, joita hankin itselleni. Mietin pitkään, ostanko elokuvaa lainkaan, kun muut sota-ajan klassikoista eivät minuun niin kovasti iskeneet... Lopulta ostos tuli tehtyä.

Pennitön ja suruton on saanut ylleen oikein onnistuneet DVD-kannet. Kannet ovat ihanan värikkäät ja kirkkaat, ja niistä näkee heti, mitä elokuvassa oikein tapahtuu. Mikki ja pavunvarsi -tarina on saanut enemmän kuvitustilaa kannesta Bongo-karhun tarinaan verrattuna, mutta se ei ole ihme, sillä Mikin tarina on mielestäni näistä kahdesta onnistuneempi. Itse DVD-levyssä on ihana kuvio pavunvarsi-kolmikosta! DVD ei paljon extramateriaalia sisällä.

Halutessasi voit lukea tästä Pennittömän ja suruttoman elokuva-arvostelun. 

Olenpas tässä viime aikoina miettinyt, että pitäisikö minun uusia kaikki Disney-DVD:ni blu-ray-versioiksi. Blu-rayssa olisi niin paljon parempi kuvanlaatu, ja usein paljon enemmän extroja kuin DVD:issä. Toisaalta sinisiin levyihin menee paljon rahaa, ja niihin menevällä rahalla voisi ostaa kaikenlaista muuta kivaa. Käyttäisinkö siis turhaan rahaa samoihin elokuviin, jotka kuitenkin jo omistan, vain laadun parantamiseksi? Sydämeni sanoo että osta, järkeni sanoo että älä. Kumpaa tottelisin? Oletteko painineet saman ongelman kanssa?

Star Wars: The Last Jedi

Keskiviikkona ensi-iltansa Suomessa sai uusi Star wars -elokuva: The Last Jedi. Suurena Star wars -fanina minun piti mennä katsomaan elokuva heti keskiviikkona, ja vaihdoin jopa torstain työvuoroa myöhäisemmäksi saadakseni nauttia rauhassa myöhään kestävästä elokuvasta. Tässä tulee ajatuksiani elokuvasta spoilerivapaasti: puhun lähinnä elokuvan alusta ja joistain tapahtumapaikoista, mutta mitään suuria juonipunoksia en paljasta.

The Last Jedi jatkaa tähtien sodan tarinaa siitä, mihin The Force Awakensissa jäätiin. Elokuvan alussa nähtävät alkutekstit ja tuttu musiikki toivat heti liikutuksen kyyneleen silmäkulmaani: nyt ollaan taas "sen jonkin" äärellä. Elokuvassa seuraamme The Force Awakensista tuttujen Reyn (Daisy Ridley), Finnin (John Boyega) ja Poen (Oscar Isaac) seikkailuja avaruudessa. Elokuvan alkuasetelmissa Rey on löytänyt Luke Skywalkerin (Mark Hamill) pyytääkseen jedimestaria opettamaan häntä Voiman saloihin. Samaan aikaan Ensimmäinen ritarikunta on päässyt galaksin johtajaksi, ja jahtaa kapinallisen Vastarinnan emoalusta. Suurempaan rooliin elokuvassa pääsevät Leia (Carrie Fisher) ja Luke, jotka edellisessä elokuvassa vain vilahtivat valkokankaalla. Voiman pimeällä puolella olevien tekemisiä seurattiin myös tarkasti: Snoke (Andy Serkis), kenraali Hux (Domhnall Gleeson) ja Kylo Ren (Adam Driver) saivat roimasti ruutuaikaa.

The Last Jedi suorastaan pursuilee hahmoja, ja suuri hahmojen määrä onkin elokuvan heikkous. Kamera poukkoilee vuorotellen kaikkien luona, ja aina, kun on juuri pääsemässä sisälle yhden hahmon seikkailuun, repäistäänkin katsoja pois hahmon luota ja samaistumisprosessi toisen hahmon kanssa pitää aloittaa alusta. Hahmoja oli liikaa, ja uusista hahmoista amiraali Holdo (Laura Dern) ja DJ (Benicio Del Toro) olivat minusta aika turhia. Onneksi uusi teknikko Rose Tico (Kelly Marie Tran) oli edes jollainlailla hyvä. Chewbaccaa ja droideja nähtiin elokuvassa aivan liian vähän! Mielestäni hyvää hahmonkehitystä nähtiin Kylo Renin kohdalla, ja myös Poe Dameronin hahmo sai enemmän lihaa luiden päälle. The Force Awakensissa pidin kovasti Reystä ja Finnistä, mutta nyt hahmot eivät olleet ollenkaan niin samaistuttavia ja hyviä. Tämä johtui varmasti siitä, että hahmojen ruutuaika oli pienentynyt muiden henkilöiden vallatessa sitä heiltä.

The Last Jedistä puuttui myös tunteikkuutta. Meno The Force Awakensiin verrattuna oli todella laimeaa. Alkutekstit saivat kyyneleen silmäkulmaani, kuten jo sanoin, mutta muuten en liikuttunut tai järkyttynyt suuresti elokuvan missään kohdassa. Hauskoja kohtia elokuva tosin pursusi, mutta niiden vastapainoksi olisin kaivannut sitä itkuakin. The Last Jedi sisälsi useammankin kohdan, jossa tätä kaipaamaani traagisuutta olisi voinut olla, mutta kohtaukset olivat todella pliisuja ja nopeasti ohi meneviä. Huomasin myös, että tuttuja Star wars -musiikkiteemoja oli elokuvassa suhteellisen vähän. Elokuvassa käytettiin aika paljon tehosteena hiljaisuutta. Yksi tai kaksi kertaa täydellinen hiljaisuus elokuvan aikana olisikin ollut toimivaa, mutta nyt sitä tapahtui liian usein. Joihinkin kohtiin olisin kaivannut pauhaavaa ja tuttua musiikkia. En myöskään pitänyt ollenkaan kasinoplaneetasta ja sen tapahtumista; ne eivät sopineet minusta Star wars -maailmaan lainkaan.

The Last Jedi sisälsi paljon hyviäkin juttuja. Elokuva oli jännittävä, ja se piti katsojan otteessaan alusta loppuun. Minusta oli aivan mahtavaa, mitä Luke teki elokuvan alussa Reyn antamalle valomiekalle! Pidin hyvin paljon Luken salapaikkaa asuttavista porgeista, ja erityisesti lintujen kohtauksista Chewbaccan kanssa (leirinuotio-kohtaus oli paras!). Luken ja Reyn treenaamista olisi ollut mukava nähdä enemmänkin. The Last Jedi oli myös hyvin yllätyksellinen elokuva. Useassakin kohtauksessa katsoja luuli tietävänsä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta hahmot toimivatkin vastoin katsojan odotuksia! Tärkeimpien hahmojen puolia alkoi tosissaan miettimään, ja hyvän ja pahan vastakkainasettelu ei ollut enää niin mustavalkoista kuin aiemmissa Star wars -elokuvissa. Tämä oli toisaalta kiehtovaa, mutta toisaalta minusta on ollut mukavaa, että Star warsissa on selkeä ero hyviksiin ja pahiksiin. Ehkä olen vain yksinkertainen. :)

Star wars: The Last Jedi oli toisaalta pettymys, mutta toisaalta se oli taas hyvä elokuva. Kyseessä on sellainen leffa, että se täytyy nähdä useampaan kertaan, ennen kuin elokuvasta tajuaa kaiken, ja ennen kuin voin muodostaa elokuvasta lopullisen mielipiteen. The Last Jedi ei yllä samalle tasolle The Force Awakensin kanssa. Mietin, voiko se johtua siitä, että olemme viime vuosien aikana tottuneet näkemään uusia Star wars -elokuvia, eikä niiden näkeminen tunnu enää niin spesiaalilta. The Force Awakensin ja Sithin koston välillä oli kuitenkin 10 vuotta, ja silloin uuden Star warsin ilmestyminen tuntui niin hienolta jutulta! Yhden elokuvan näkemiskerran perusteella olen kuitenkin sitä mieltä, että The Last Jedi kuuluu Star warsien huonoimpaan päähän. Siksipä annan sille arvosanaksi "vain" 8.

(Kuva on otettu osoitteesta www.impawards.com.)